Lienee haastavaa tehdä episodielokuva lajia Ystävänpäivä (Valentine's Day). Juristeilla ja agenteilla on takana palaverien putki ennen kuin markkinoijat voivat ennustaakaan miten myyvä julisteesta tulee. Pääosiin on saatava toimivia vetonauloja kuten Jennifer Garner, Ashton Kutcher ja Anne Hathaway. Tukemaan sopivat parhaiten sekä kiintotähdet että nousevat kyvyt, joten: oliko Julia Robertsin, Jessica Alban ja Bradley Cooperin aiemmissa sopimuksissa pykälä, joka velvoittaa heidät vilahtamaan jossakin "myöhemmin määriteltävässä"? Onko joku ohjaajan kaveri? Tahtooko joku ikääntynyt Shirley MacLaine näkyvän roolin? Mistä summasta teinien kosteuttaja Taylor Lautner suostuu poseeraamaan taustalla - jos häneltä löytyy vapaa viikonloppu? Patrick Dempseyllä ja Topher Gracella taatusti on vapaata, heikäläisillä paikataan aukot. Tähän pyöritykseen verrattuna on vaivatonta työntää silppuriin hylättyjen hömppäleffojen käsikirjoitukset ja teipata suikaleista kokoon yksi uusi.

Samperi: ystävänpäivä 2010 sattuu sunnuntaille! Leffa joutuu kertomaan fiktiivisestä arkipäivästä, jotta hahmoilla voi olla töitä ja koulua. Eräs Los Angelesin kiireisimmistä miehistä on kimmaansa kosaissut kukkakauppias. Jäbä ehtii parisuhteensa ohella murehtia ystävättärensä kiemuroita, avustaa lemmenkipeää kakaraa ja toimittaa vihanneksia, joten hän tuntuu jonkinlaiselta kiintopisteeltä kaiken keskellä. Ystävänpäivää juhlitaan, vihataan ja mielipidettä vaihdetaan. Sekä nuoripari että vanha pariskunta saavat opetuksen toisen hyväksymisestä. Jotkut yrittävät ennen muuta tehdä töitä: niin myös nainen, jonka kännykkä soi jatkuvasti nyt kun on seksilinjoilla sesonki. Leffa on minimaalisen tuhma, omaperäinen ja nokkela: olisi se kärsimystä se, jos hyveitä esiintyisi niukemmin.

Käsikirjoitus onnistuu siinä, että vaikka pyörityksessä on liian monta tarinaa, niitä on helppo seurata. Kerran tai kaksi pääsin arvailemaan, olikohan tuon käänteen tarkoitus olla yllättävä - se ei ollut. Elokuvassa ei ole yhtä hetkeä, joka kiistattomasti nostaisi sen lyttäämieni romanttisten komedioiden yläpuolelle, mutta kymmenien ihmiskohtaloiden sotku pysyy paremmin käynnissä, kuin vaikkapa Avio-onnea Morganeiden tapaan viime viikolla. Tiettyjä näyttelijöitä on aina mukava katsoa tietyn aikaa. Tässä heitä on kokoelmaksi ja jokaista käytetään 1-30 minuuttia. Kun vastaava temppu tehtiin brittifilmissä Rakkautta vain ja tunnelmassa oli vieläpä jotain persoonallista (= brittiläistä), lopputulos tuntui ja tuntuu yhä pieneltä klassikolta.

Ystävänpäivä tuntuu kovin valkoiselta ja heteronormatiiviselta. Jokainen olennainen hahmo on Barbie tai Ken, mitä nyt Jamie Foxx pääsee heilumaan reportterina ja kertomaan, että hän on suklaata. Etniset yksilöt ja rumilukset toimivat taustakoristeina: "tumpsautetaan tuonne Queen Latifah, ripotellaan tähän jotain intialaisia...". Kummaa, miten niinkin helppo ja takuumurea klisee on onnistuttu unohtamaan, kuin kahden erilaisen tai väkisin erillään pidetyn ihmisen rakkaus. Ystävänpäivän uskaliaisuuden kärkipäätä edustavat toteamukset "pettäminen on melko tuhmaa" ja "heh heh olen homo". Kenelläkään ei ole oikeita ongelmia, eikä tällä ole oikeutta saada tunnustusta hyvän mielen elokuvana.

Kyllä tätä silti katsoo. Tyhjäkäyntiä on niukalti. En muista oliko tässä enempää vitsejä kuin kolme, mutta tunnelma on leppoisa. Näyttelijät saavat hymyilemään tyhjissä rooleissa yrittäessään lypsää sitä mitä syntymässään saivat. Tarinoiden risteytyessä ja saavuttaessa ennalta-arvattavat huipennuksensa, hymy oli jo vähällä luoda kuopat poskiini. Hymyilin vastaavasti myös kotimatkalla, kun äijä huomautti, että pudotin kaulaliinani, eikä tämä ollut ystävyyttä vaan ystävällisyyttä. Noista muista en tiedä, mutta Robertsia, Foxxia ja Kathy Batesia luulin ystävikseni, eikä ole kovin reilua tuputtaa ystävilleen tupperwarea tai tällaista, sanonpahan vaan.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa