Oi, uljasta, kun elokuva selittää mitä ideaa on järjenvastaisissa asioissa, kuten urheilussa. Nelson Mandela (Morgan Freeman) äänestettiin Etelä-Afrikan presidentiksi 1994, rotuerottelun päätyttyä ja miehen itsensä homehduttua putkassa vuosikymmeniä. Mandela ei tahtonut kostaa valkoisille, vaan yhdistää kansakunnan. Kuten lippalakkeja käyttävät lajitoverini tietävät, maailmanmestaruus tunnetussa urheilulajissa jos mikä luo isänmaallisia väreitä. Etelä-Afrikan oli määrä isännöidä rugbyn maailmanmestaruuskisoja, joten Mandela inspiroitui. Varsinaisen työn joutui tekemään jo olemassaoleva joukkue, mutta Mandela yritti osaltaan motivoida pelaajia ja vakuuttaa mustan enemmistön siitä, ettei valkoinen joukkue ole enää sorron symboli, vaan voimavara; kuin kermaa mämmissä.

80 kynttilää pian puhaltavan Clint Eastwoodin ohjaus Invictus - Voittamaton ei kerro paljoa Mandelasta, Etelä-Afrikan tilanteesta tai erityisen kattavasti rugbystakaan tai sen pelaajista, vaan ennen muuta Mandelan ideasta. Presidentti esitetään pyhimyksenä, jolla on pieniä inhimillistäviä henkilökohtaisia ongelmia. Mandelan karisma riisuu ihmisiä aseista, vaikka he eivät sitä välttämättä heti ymmärrä. Tunnelmat ovat tyystin erilaisia alussa kuin viimeisen ottelun aikana, joten tulipa voittoa tai ei, jotain on saavutettu. Perinteinen tapa selittää miksi mielialoissa tapahtuu muutos on esitellä kärjistetysti ennakkoluuloinen hahmo, jolle jossain vaiheessa tapahtuu "ihme". Invictus ei esittele, eikä se erityisen syvällisesti poraudu sivuhahmoihinkaan. Selkeästi sanottuna Mandela ja rugbytiimi tekevät vain työtään ja kansakunta eheytyy itsestään siinä sivussa.

Tämä saattaa kuulostaa omituiselta, jos unohdimme, että kyse on urheilujuhlasta. Tunteet jotka tekevät muutoksesta uskottavan kumpuavat siitä, että omat pojat ovat parempia kuin muut. Eastwood rakentaa otteluista tunnelmallisia ja helposti ymmärrettäviä selittelemättä: kuten parhaat urheilufilmit, tämä herätti haluja seurata oikeaa urheilua, siis jos sekin olisi kiinnostavaa. 2008 Changeling - Vaihdokas oli sen verran kömpelö suurtuotanto, että epäilin Eastwoodin olevan jo liian vanha visionääriksi, joten anteeksi. Invictus on varsin omaperäinen elokuva, joka tarinankerronnan kultaisia sääntöjä ("valitse päähenkilö") rikkoessaankin kulkee sujuvasti eteenpäin. Jo se ansaitsee aina kiitosta, kun historiasta onnistutaan poimimaan jotain pientä, tiettyä. Aivan liian usein historiallisuudet takertuvat siihen pinnalliseen ajatukseen, että tokkiinsa näin tunnetusta asiasta/henkilöstä kandee leffa tehdä.

Ilmeisistä syistä Invictus toimii vertauskuvana tekijöidensä kotimaan historiasta, nykytilanteesta ja Obama-maniasta. Kyseessä on hyväätarkoittava hyvänmielen elokuva, jota Oprah on toivottavasti muistanut suositella. Koska en pitänyt hahmoja yhtä tärkeinä kuin kertomusta kansasta, ja koska toisaalla on jopa kritisoitu sitä, ettei tämä ole kaikenkattava henkilökuva Mandelasta, on hieman nurinkurista, että leffa pokkasi Oscar-ehdokkuudet näyttelijäkategorioista ja vain niistä. Hienovaraisten suoritusten palkitseminen on sinänsä suotavaa. Freeman vakuuttaa varsikin, koska hömppäleffojen karismapommi tosiaan näyttelee: jos asiantuntija väittää, että Freeman on muuttunut Mandelaksi ääntä ja eleitä myöten, nyökyttelen. Matt Damon rugbyjoukkueen kapteenina edustaa hienovaraisuutta niinkin hienovaraisesti, että miehen olisi pitänyt saada ehdokkuus tehostekategoriassa jos nyt missään: katsoja tahtoo automaattisesti kannustaa tuttua, kovakuntoisen, rehellisen ja nöyrän oloista heppua.

Varsinaisena kritiikkinä Invictus ei ole sen vapaampi lievästä, sievästä hidastelusta keskivaiheilla kuin mainio Up in the Air viikko sitten: noin puolen tunnin jakso ennen huipennusta tuntuu olevan kriittistä aikaa laatuleffoillekin. Lisäksi on raportoitava, että olin vähällä nauraa ääneen yksittäisen kohtauksen aikana, kun Freemanin näyttely tuntui hieman ontuvan ja taustalla laulettiin herkästi jotain siihen tyyliin, kuin että "olen värisokea". Siltikin Invictus - Voittamaton onnistuu juhlavasti aikeissaan. Etelä-Afrikan lohduttomuuteen fiksoituneet löytävät etsimäänsä filmeistä kuten Häpeäpaalu (arvostelu) ja District 9 (arvostelu). Synkkiin tunnelmiin tutustuminen tuoreeltaan varmasti paransi omaa kokemustani, koska näkymät ja teemat ovat samoja, mutta näkökulma ei. Vaihteeksi on kivaa purkaa epätoivoa elokuvalla, joka ei ruikuta eikä lässytä, vaan tarjoaa ratkaisuja.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa