Martin Campbell rämpäytti Pierce Brosnanin Bond-uran komiasti käyntiin, ja kun maailmanpelastelu alkoi leffastudiota väsyttää, Campbell takoi Daniel Craigista tyystin toisenlaisen tuplanollan astetta tehokkaammassa teoksessa. Tätä muistellen ohjaajan Pimeyden ytimessä (Edge of Darkness) on erityisen masentava kompurointi, sillä se on uusi versio Campbellin omasta palkitusta minisarjasta 80-luvulta. Kameran edestä sen taakse ja sensaatiolööppeihin ikuisuudeksi kadonnut Mel Gibson näyttelee poliisia, jonka tytär murhataan. Gibsonin vetämän yksinkertaisen kostoleffan asiakaskunta olisi tässä vaiheessa ollut kattavampi kuin keskiverron kliseepommin. Pimeyden ytimessä ampuu itseään jalkaan olemalla "kunnianhimoinen draamajännäri", tai käytännössä puhelias, tylsä ja sekava tyhjänpäiväisyys.

Sankarilta menee vain tovi ymmärtää, että edesmennyt tytär oli sotkeutunut kaikenlaiseen. Neiti työskenteli harjoittelijana ydinvoimalassa ja vaikutti huonovointiselta. Heitetään ilmaan sana salaliitto, niin useimmat arvaavat lahjakkaasti mihin ollaan menossa. Gibson pääsee näyttelemään surun murtamaa miestä, lain ja hämäryyden rajalla toimivaa kylmän loogista etsivää ja kymmenen minuuttia perinteistä toimintatähteä. Vuoden 2002 trilleriin Signs verrattuna rajusti rupsahtanut herra ei ole karismaa taikka kykyjä menettänyt, vaan jos kehitin pientäkään tarvetta puolustaa leffaa, Gibsonia on kiittäminen. Setä on värisyttänyt huulta ja aukonut silmiä monta kertaa aiemminkin tasan tällä tavalla, mutta... ei näin vanhana? Vihjaisen Gibsonin itsensä faneille, mutta en niinkään Gibsonin filmien ystäville, että Gibsonin faneja olette tämän jälkeenkin.

Sekundatrilleri onnistuu asioiden esittelyssä, mutta ei niiden kehittelyssä eikä ratkaisuissa. Päähenkilö esimerkiksi näkee näkyjä tragedian jälkeen. Miehestä on tämän vuoksi helppo kiinnostua, mutta kun näyt unohdetaan "varsinaisten tapahtumien" ajaksi, kiinnostus taantuu turhautuneisuudeksi. Yksityiskohdista tuskaisin on Ray Winstonen näyttelemä Maaginen Punkero, jonkinsortin huippusalainen valtiovallan edustusmies. Mitä tahansa kömpelöä elokuvan on saavutettava, kun jonkun on tiedettävä jotakin, kun tarina on lopulta paketoitava, Punkero lyödään maisemiin ja koska hän on niin ihme mies, kaikki on sitten jo tällä selitetty, älä kysy enempää. Juonessa on vähemmän järkeä kuin Gibsonin päässä omaa tukkaa, tai sitten en tajunnut mitään.

Ellemme varoisi juonipaljastuksia, puhuisimme enemmänkin siitä, kuinka lähes jokaiseen toimintakohtaukseen sisältyy logiikkavirheitä. Campbell on toimintaohjaaja. Väkivalta itsessään on kiitettävän tehokasta. Jos tämä olisi yhtä hyvä filmi kuin tämä yrittää olla, epäilemättä näin harkittu, hillitty määrä väkivallan purskahduksia palvelisi kokonaisuutta. Tässä tapauksessa on selvää, että toimintaa on mukana lähinnä koska se myy. Ei siinä vielä mitään, jos jokin on selvästi merkityksetöntä, mutta sellaiselle on jo huokailtava, kun murhanhimoisen henkilön pian ehkä paljastuva henkilöllisyys tuntuu käännekohdalta, mutta sitten koko kohtausta ei enää käsitelläkään kuin sivulauseissa.

Päälleliimatusta äksönistä huolimatta tämä ei tunnu perustuvan edulliseen tv-sarjaan, vaan puheliaaseen romaaniin. Tarina ei tapahdu, vaan se selitetään puhki. Kohtauksia joissa vain puhutaan on kahden kuvan tarpeisiin. Aina kun Gibson on vähääkään ilmeikkäällä tuulella, koin keskustelut mielenkiintoisina, mutta varsinkin kohtaukset joihin hän ei edes osallistu keskittyvät tuhoamaan sen mikä välttävästi tai jopa hyvin toimii. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen jännitteitä ei juuri synny. Katsojan kurkkuun kaadetaan lukemattomista muista jännäreistä tutut juonisotkut oikein suppilon kanssa. Jaarittelun kruunaa vessanpytyn istuimella lopetus, joka ei yritäkään teeskennellä, että jollakin olisi ollut jotain merkitystäkin.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa