Ei se ennenkuulumatonta ole, jos erillään kasvaneet sisko ja veli viihtyvät yhdessä aivan kröhöhöhöm erinomaisesti. Zombieta elottomampi perheenisä (Ville Virtanen) järkyttyy suuresti, kun hänen kattonsa alla alkaa esiintyä yleensäkin jonkinlaisia henkilökemioita tyttären palattua maisemiin ex-vaimon kuoltua. Lakimiehen palkalla ja virkainnolla ukko lähettää nykyisen rouvan ja kuopuksen evakkoon hotelliin ja koettaa huolehtia henkilökohtaisesti, että perhe-elämä on terveellistä kunnes tytär on kammettu takaisin jonnekin helvettiin. Paha perhe lienee yksi osuvimmista parodioista suomalaisesta urosluonteesta sitten Päätalon (arvostelu): isukki on sen tason tukki, ettei hänellä tunnu olevan mitään mahdollisuuksia missään vaiheessa yleensäkään yhtään missään - kaikkein viimeiseksi oman onnensa löytämisessä.

Ohjaaja-kirjoittaja Aleksi Salmenperän edellinen teos Miehen työ on luokiteltu draamaksi, josta myös mustaa huumoria löydetään. Puhuisin itse näkemyksellisestä tai tahattomasta komediasta (aivan sama kummasta), jossa pidetään naama pokerina, vähä vähältä maksimoidaan kurjuuden ja nöyryytyksen määrä, ja katsotaan, kehtaako katsoja nauraa. Paha perhe on selkeämmin komedia, mutta huumori on samankaltaista: hassuttelua ei juurikaan harrasteta, vaan liioitellun tervaisen tunnelman tiivistyessä tasaisesti on alati houkuttelevampaa hihittää. Ihmissuhteet esitellään tulehtuneina tai tyystin kuihtuneina. Kukaan ei osaa puhua eikä kuunnella, joten ääntä korotetaan heti, mikäli kommunikointi vaikuttaa välttämättömältä. Itsekeskeinen kommunikointitaidoton kontrollifriikki jolla ei oikeasti ole omaa elämää on ristiriitana herkku kuin serkku.

Hetkeksi Paha perhe palautti mieleeni myös Coenin veljesten ylväästi aneemisen työn Mies joka ei ollut siellä. Tämä on teoriassa kunnianosoitus, vaikka vertailu sinänsä kääntyy Pahan perheen tragediaksi huolimatta siitäkin, että se käsittelee vaikeampaa ja mielenkiintoisempaa aihetta (kuin kiristysyritys). Paha perhe on kuvallisesti, tyylillisesti mitäänsanomaton. Jos Coenit olivat kunniaksi film noir -perinteille, Pahan perheen kiintoisimpia ns. tyylivalintoja ovat aihe ja tylsyys. Leffa huvittaa, koska hahmot ovat niin onttoja ja masentavia, että heidän puolestaan on tavallaan pakko olla onnellinen, jos he onnistuvat osoittamaan kiinnostusta mitä tahansa kohtaan.

Virtasen Ville saa asiat hienosti kaikumaan isähahmon sisällä ja joskus ne pääsevät uloskin. Vihainen nuorimies ja maailmaa hieman jo nähnyt tyttönen voisivat olla särmikkäämpiä tuttavuuksia. Konservatiivinen murjotus ja kyseenalainen elämänilo ovat vastakkainasettelun arvoisia elämänfilosofioita, mutta elokuva ei likimainkaan hyödynnä potentiaaliaan. Pihla Viitalan ja Lauri Tilkasen suorituksissa näinä sisaruksina ei ole vikaa ottaen huomioon, ettei toiselta muuta vaaditakaan kuin lievää salaperäisyyttä, eikä toiselta kuin angstailua. Nuorista ei saa otetta. Elokuva ei tietääkseni ole ristiriidassa erinäisistä käyttäytymismalleista kirjoitettujen asioiden kanssa, mutta sillä on vähemmän omaa sanottavaa kuin Wikipedialla.

Jos mitään ei käteen jääkään, koin leffan tasaisen viihdyttävänä. Kun paukut ovat vähällä loppua, leffa kykenee vielä ponnistamaan ja pitämään mielenkiintoa yllä ilman, että tarusta tulisi sellaista sotkua kuin Haarautuvan rakkauden talosta. Varsinkin isukin tarina viedään loogiseen ja tyydyttävään päätökseen (tietyssä mielessä). Elokuvaa on helppo suositella Salmenperän aiempien ja yleisesti vähemmän kiiltokuvamaisten kotimaisten yleisölle. Huomennahan tämä jo luultavasti telkkarista tulee, mutta ainakin minua kiinnostaisi tällaisessa valkokangaskokemuksessa se, millä tavoin puolitäysi sali tällaiselle nauraa vai nauraako ollenkaan.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa