Yhdistä sanat brother ja romance, niin saat uudissanan bromance, jolla kuvaillaan niinkin eksoottista parisuhdetta, kuin syvää, kaunista ystävyyttä kahden heteromiehen välillä. Hyi saatana, sanovat suomalaiset, mutta Yhdysvalloissa bromantiikka on siinä määrin muotia, että kaksi vanhaa tukkijätkää voivat töitten jälkeen lampsia koura kourassa videovuokraamoon ja örähtää, että mitäs heille suositellaan, he kun meinasivat ryypätä nyt vuosipäivänään. Heille tarjottaisiin teosta I Love You, Man. Elokuva toimii juuri kuten kaavamaiset romanttiset komediat. Ainoana käytännön erona poika ei etsi tyttöä, vaan bestmania, joka seisoisi hänen rinnallaan kun hän sen tytön nai.

Peter (Paul Rudd) on ihannepoikaystävä: romanttinen, uskollinen, omistautuvainen. Toisin sanoen hän ei osaa paneutua kuin yhteen ihmissuhteeseen kerrallaan. Peterillä on harrastuksia ja työkavereita, mutta valmistautuessaan häihin hän alkaa ymmärtää jääneensä paitsi veljellisestä toveruudesta. Kun vielä paljastuu, että satuprinssiä käytännössä säälitään, Peter alkaa paniikissa etsiä kundikaveria, mikä luonnollisesti on hankalampaa kuin prinsessaehdokkaiden ympärillä mouruaminen. Tuttavapiireissä Peteriä vierastetaan. Uusien miesten tapailuun kuuluu sellainenkin käsite, kuin liian hyvin menneet treffit. Puolivahingossa, itseään vain hieman tyrkytettyään Peter tutustuu lopulta Sydneyhin (Jason Segel). Sydney on rento, hauska, suorapuheinen ja sielukas, toisin kuin Peter itse, mutta ei tämä Sydneytä harmita. Liekö Sydney vähän liiankin timmi paketti?

I Love You, Man on meikäläisen makuun lähes yhtä hilpeä tapaus kuin Forgetting Sarah Marshall, jossa Rudd ja Segel niinikään esiintyivät. Härörokkari Aldous Snown tasoinen hahmo tosin uupuu. Miesluolassaan rokkaava ja runkkaava Sydney jää uutuusbromanssista päällimmäisenä mieleen: kaikki tahtoisivat kaveerata tämmöisen oman elämänsä sankarin kanssa. Ennen kuin Segel pääsee harrastamaan sellaisia koomikkojuttuja kuin karisma ja ajoitus, leffa joutuu turhauttavissa määrin turvautumaan erite- ja kikkelihuumoriinsa, joka varmasti kikatuttaa teinejä ja amerikkalaisia. Hyvää makua elokuvassa ei tietenkään ole tarkoituskaan olla sen enempää, kuin että hahmot otetaan vakavasti. Kuten hyvissä romanttisissa komedioissa, hahmoihin tulee kiinnyttyä. Myötäeläminen on tosiasia.

Ruddin epäkiitollinen tehtävä on näytellä salonkikelpoista pojua, joka pilaa orastavat kaverisuhteensa yrittämällä olla Fonzie. Luulisi, että teennäistä hahmoa on vaikea kannustaa, mutta elokuva toimii. Useimmat haaveilevat osaavansa vakuuttaa seuralaiset näppärällä herjanheitolla, ja useimmat meistä myös tietävät, kuinka noloja ovat jutut, jotka eivät oikein lähde. Leffa ehdottomasti lypsää vitsiä liikaa, mutta Peterin ongelmat tuntuvat niin todellisilta kuin heteromiehen intohimoisen epätoivoinen miesjahti tuntua voi. Ehkä elokuva onnistuu sanomaan jotain ystävyydestä.

Rudd ja Segel esiintyivät yhdessä myös komediassa Paksuna, ja poikien välille onkin ehtinyt kehittyä toimivat kemiat. Sellaiset rutiinityötä tekevät sivuosanaamat kuin J.K. Simmons, Jon Favreau, Jane Curtin, itseään näyttelevä Lou "Hulk" Ferigno ja kokoelma nättejä hupakoita osaltaan pitävät huolen siitä, että elokuvaa on kiva seurata ja että viikon päästä sitä ei muista nähneensä. Koiranpaskan ja panovitsien muistelu ei tietysti tarpeen olekaan. Amerikkalaistyyppistä örvellystä arvostavien pitäisi saavuttaa tällä hyvä mieli riippumatta sukupuolesta ja seurasta, mutta kyllä tämä kuitenkin sen verran romanttinen komedia on, että jos olisin tosimies, enpä taitaisi lähteä vaarantamaan mainettani ehdottamalla elokuvailtaa ainakaan millekään puolitutulle Kallelle.

Paras vitsi on se, että elokuva on kielletty Yhdysvalloissa alle 17- ja Suomessa alle 3-vuotiailta.