Moskovan Bolšoi-teatterin siivooja Andreï Filipov (Aleksei Guskov) on itse asiassa samaisen pytingin entinen kapellimestari. Neuvostoliiton päivinä valtio sensuroi maailmankuulun tirehtöörin virastaan ja sittemmin mies on hukannut toisenkin rumpupalikan ja tehnyt uraa alkoholistina. Filipovilla ei ole paljoa menetettävää tilanteessa, jossa hänen hyppysiinsä eksyy kutsu nykyisille Bolšoin soittoniekoille: Pariisissa olisi keikka tiedossa. Filipov on vaatimaton hissukka mieheksi, mutta unelma inspiroi häntä kähveltämään kutsun ja kokoamaan oman orkesterinsa. Tšaikovskia olisi päästävä soittamaan. Sooloviulistiksi olisi todella kiva saada eräs tietty tunnettu ranskalaistähtönen (Mélanie Laurent). Käytännön järjestelyjä kuten passien hommaamisen Filipov delegoi hilpeälle mustalaiselle ja juuri sille himokommunistille, joka aikanaan häntä nöyryytti.

Farssimainen draamakomedia Konsertti (Le Consert) huvittaa ja liikuttaa silloin kuin se tahtookin. Ei oikeastaan ole kyse siitä, että kaikki menee pieleen, sillä mikään ei tunnu voivankaan onnistua. Vaikka päähenkilöt ovat kaikki omalla tavallaan sympaattisia, ranskalaiselokuva ei maalaa salonkikelpoista kuvaa Venäjän kansasta romani- ja juutalaisvähemmistöineen, joten sitä tulee jännitettyä, miten ilkeäksi (ja rasistiseksi) hyvän mielen elokuva kehtaa mennä. Filipovin orkesteri koostuu kokonaisuudessaan viinanhimoisista, hanttihommiin ajautuneista, enemmän tai vähemmän joustavalla moraalilla varustetuista rentuista, jotka toki osaavat yhä soittaa. "Länsimaisesta vapaudesta" toverit innostuvat kuin loikkarit joskus 70-luvulla. Filipov itse on surullisen hahmon ritari, jonka unelmointiin on helppo samaistua.

Idioottihuumori ja draama ovat aistikkaassa tasapainossa. Päähenkilön tuhti partainen kaveri Sasha on hyvä esimerkki yksinkertaisesta hahmosta, jollaiset puuttuvat teennäisistä amerikkalaiskomedioista: ukko tuntuu sopivasti höppänältä, jotta hänen voi uskoa tekevän mitä on tehtävä, mutta onhan elämä häntä opettanut, joten kaverilla on myös uskottavuutta, jos hänellä vaikka on jotain sanottavaa. Niin Sasha kuin pari kumppaniakin saavat myös tilaisuuden laittaa soittimensa itkemään, eikä näin tekevistä henkilöistä voi olla pitämättä. Tällaisella miehityksellä sillä ei ole väliä, jos leffa tahtoo sekoilla pidemmän aikaa kerrallaan, tai unohtaa hyväksi toviksi olevansa komedia. Ranskalaisia tämä taatusti naurattaa eniten, eihän yritteliäskään tekstitys korvaa elämyksenä sitä, kun vieraan maan hölmöläiset sopertavat kömpelösti katsojan äidinkieltä.

Järkeä tekeleessä ei mainittavammin ole. Isoin uskottavuusongelma lienee se, että kun kyse kerran on isosta tapahtumasta ja miljoonista euroista, niin luulisi, että virallinen Bolšoi saisi tietää juonista väistämättä. Leffa kyllä huomioi ongelman, mutta kuittaa sen irtovitseillä kuten muutkin asiat. Keskittyminen epäolennaiseen, kuten siihen missä ravintolassa jengin on ehdottomasti päästävä syömään, sopii farssin arvolle, joten käytännössä yritän sanoa, että sankareiden suunnitelmat voisivat takkuilla eeppisemmilläkin tavoilla, eivätkä vain siksi, että "ryssät ovat likaisia rottia". Leffa valitsee usein sen helpoimman polun.

Mutta tunnetta piisaa yhden komedian tarpeisiin. Näyttelijät osaavat tuntuvasti rellestää, räyhätä ja olla vähän nyyh, ja vaikka tämä ei varsinainen musiikkielokuva olekaan, tunnelmia onnistutaan nostamaan ylväiksi klassisilla ja muillakin sävelillä. Varsin tyydyttävässä loppuratkaisussa eli siinä itse konsertissa otetaan se riski, että katsoja on mukana hyvässä meiningissä ja annetaan sitten vain palaa elokuvataiteen monin keinoin. Ei tämäntasoista kevyttä hilpatihippaa ikinä tarpeeksi tehdä.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa