Mika Kaurismäen viimevuotinen Kolme viisasta miestä on saapunut DVD:lle hieman ennen kuin ohjaajan tämänvuotinen Haarautuvan rakkauden talo (arvostelu) tekee samoin. Kummankin julkaisun kannesta löytyy todisteita ansaituista 4-5 tähden poteista ja no, kummassakin teoksessa esiintyy lihava kalju keski-ikäinen mies. Kumpi katseluun? Koetan osaltani helpottaa valintaa filosofoimalla: maailman saastuttaminen sekavilla populistisilla farsseilla on ensimmäinen lajiominaisuus, mikä pitäisi jalostaa pois suomalaisista, mutta rehellinen mössiminen ei ole rikos yritteliäälle taiteilijalle. Kolme viisasta miestä on neljän tähden yritys.

Jouluaattona poliisi Matti (Pertti Sveholm) tulee isäksi. Vakavasti sairastava valokuvaaja Erkki (Kari Heiskanen) suunnittelee itsemurhaa. Näyttelijä Rauno (Timo Torikka) saa tietää ex-vaimonsa kuolleen. Jokainen miehistä on pahasti etääntynyt perheestään. "Kolme viisasta miestä" saattaa kuulostaa ivalliselta otsikolta, mutta kun kaverukset törmäävät toisiinsa ja päättävät juhlia jouluvauvaa juominkien merkeissä, puhe alkaa pulputa ja äijäpahoista irtoaa pientä luontevaa elämänviisautta.

Linjakkaan tarinan sijaan elokuvalla on mielessä juttuja, jotka pyritään viemään loogiseen pisteeseen ennen aamun sarastusta. Elämäntilanteet esitellään varsin näpsäkästi ja kaverukset päätyvät luontevasti autioon karaokebaariin. On kerrottu, että näyttelijät ovat hyvin pitkälti luoneet itse hahmonsa ja dialoginsa. Hienoa, sillä jorinat kuulostavat erinomaisen uskottavilta: toisistaan etääntyneet kaverukset tahtovat ilmaista olevansa iloisia jälleennäkemisestä, koska he myös ovat, mutta pikanttia vaivaantuneisuutta on aistittavissa ja elämäntilanteet kummittelevat taustalla. Harvoissa elokuvissa tavoitetaan vastaavaa realismia. On oikeastaan aivan sama mistä äijät puhuvat - joskus ihmiset ovat mielenkiintoisia, kun juttua tulee.

Perusjämerä poliisi, auervaara kuulapää valokuvaaja ja tunteellinen näyttelijä edustavat kolmea yleistä miestyyppiä. Kokoonpanolla saadaan aikaiseksi kaikkien tunnistamia pieniä ristiriitoja ja liittoutumia. Taideihmiset ovat taideihmisiä. Tosimies ja kuulapää innostuvat epäilemään tunteellista miestä homoksi. Poliisin ja tunteilijan jäädessä hetkeksi kahden, heitä yhdistää tietty välittömyys - kun auervaara taas tuntuu jo ilmeestä päätellen olevan tulkinnanvarainen tapaus. Jokainen ajattelee henkilökemioista erilaisia asioita. Mikäli vuorovaikutustilanne kehittyisi luontevasti loppuun saakka, laulaisin kiitosta. Elokuvan pääsääntöinen aitous on niin vetovoimaista, etten ole hetkeen tullut filmille näin vihaiseksi. Saavutukset tuntuvat menevän viemäristä alas tietyllä hetkellä.

Klassisen kliseinen tapa piristää miehistä skenaariota on esitellä salaperäinen nainen. Irina Björklund sipsuttaa pääkallopaikalle valmiina näyttelemään mielenterveysongelmista kärsivää kaunotarta, enkä halua tämän suorituksen jälkeen nähdä koko neitoa ainakaan puoleen vuoteen. Suoritus ei ole amatöörimäinen, sillä amatöörillä viitattaisiin ihmiseen, joka sentään harrastaa näyttelyä: Björklundin teennäisyyttä ja epäinhimillisyyttä kuvaamaan pitäisi keksiä uusi sana. Käsittääkseni hän vastasi hahmosta yhtä kattavasti kuin kollegansakin, joten Kolme viisasta miestä toimii opetuksena siitä, minkälainen tasoero kahdella tutulla näyttelijällä voi olla, vaikka perinteisessä puskafarssissa molemmat vaikuttaisivat ihan yhtä käypäisiltä. Femme fatale koituu elokuvan kohtaloksi. Vika ei tietenkään ole yksin Björklundin, vaan arvaan, ettei Kaurismäki kehdannut pistää ketään kuriin kun kyse kerran on improvisoinnista.

Olin viimeisen puolen tunnin ajan vihainen sanan varsinaisessa merkityksessä (kiroilin ääneen yksikseni), joten olisi turha yrittää arvioida objektiivisesti, onnistutaanko tarinanpätkät päättelemään miten onnistuneesti noin muuten. Yritystä kyllä on: Kolme viisasta miestä on tarina, eikä silkkaa jauhantaa. Keskusteluelokuvien ystäville teos on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kaurismäen ja poikien tavoittaman maanläheisyyden pitäisi olla jonkin sortin standardi.