Turun suunnalla vaikuttava Daisy on kolmannella kokopitkällään kuin karkkikauppaan eksynyt poikalauma, joka täyttää sokerihuumassa taskunsa vaihtelevalla coktaililla namupaloja. Daisyn taustalta löytyy tukeva 1960-ja 1970-lukujen kuviointi kauniine laulustemmoineen. Tämän lisäksi häikäilemättömän poreileva pop saa lisävirettä power popista, tutuista indienäkymistä ja löytyyhän kiekolta myös sitä kuuluisaa Coldplayn mainostamaa "utuista kitaraa". Vanha kohtaa uuden, monipuolisuus lyö kättä kokeilevan soundimaailman kanssa. Välillä Daisy on kuin The Crash soittamassa Coldplayn kanssa hippiajan ralleja.

Tosin Simon & Garfunkel -tyylinen Suck On The Bosom jää lievästi mauttomaksi. Kiekon avaava Annie's Lips on jännä yhdistelmä powerpoppia ja indiesäröä. Best I Can Do vaikuttaa enemmän Daisyn oloiselta tuotokselta, retroileva syntikkasoundi ei jätä kylmäksi ja The Crash on lähempänä kuin nurkan takana. Church Of Tone taistelee lähes täydellisen menevän poppispalan arvonimestä. Long Time Gone lainaa Coldplay-osaston "kuulaita kitaroita", Real Love kokeilee kohtalokkaampaa linjaa kunnon Agents-kitaroiden värittämänä. In A Dream hurmaa paksulla aikakoneen läpi ajetulla syntikkasoundilla - saman tekee levyn parhaita hetkiä huhuileva tajuttoman pirteä värisade Modern Times.

Daisy on aurinkoinen ilmestys, bändi uskoo yhä popin kauneuteen ja puhtauteen. Daisy on kaivanut syntikoihin ihastuttavan retroilevaa puhinaa, joka vieläpä etsii eri osoitteita viisusta toiseen. Bändi esittelee jopa lievästi progeilevaa kuplintaa. Myös Mew on saattanut pyöriä jannujen kotisoittimissa. Vaikka ainesosia on etsitty suurella haavilla, bändi ei sorru päämäärättömään ja sirpalemaiseen trippailuun. Sokerihulaman vaara on kuitenkin ilmeinen. Daisy jättää jälkeensä kevyen jälkimaun, päiväunelmien keskelle kaipaa jotain kouriintuntuvaa. Se Final Countdown puuttuu vielä.