Olen ihan elokuvista oppinut, ettei muotisuunnittelija Gabrielle "Coco" Chanelille tapahtunut koskaan juuri mitään.

Syyskuussa nähty Coco Chanel & Igor Stravinsky (arvostelu) oli onnekseen ilmaisuvoimainen teos, jonka väkevät tunnelmat ovat vahvemmin mielessäni kuin monen tuoreemman viritelmän. Uutuus Coco avant Chanel oltaisiin voitu suomentaa muotoon "Coco ennen Chanelia", joten hyvä, että ei. Alansa ikonin alkutaipaleesta kertova filmi toimii esiosana edellämainitulle elokuvalle, mikäli katsoja näin haluaa. Virallisesti ei ole tästä kyse. Cocoa näyttelee nyt Audrey Tautou. Tautou ja edellinen Coco eli Anna Mouglalis ovat samanikäisiä, mutta Mouglaliksen laskelmoiva matami tuntui reilua kymmentä vuotta kypsemmältä, kuin mitä on herttaisen Tautoun Coco, joka vaikuttaa lähinnä pikkuvanhalta sisuillessaan miesten maailmassa. Suorituksissa on sen verran samoja vivahteita, että aion elää käsityksessä, että molemmat näyttelijät tulkitsevat muodin papitarta osuvasti.

Kun isi on hylännyt Cocon orpokotiin Ranskassa 1800-luvun lopulla, loikkaamme ajassa eteenpäin kurkistamaan mitä Coco puuhasteli nuorena ompelijana ja esiintyessään kabareessa siskonkorvikkeensa kanssa. Coco on vahva ja omapäinen nainen, josta miesten suosio ei tuosta vain hutsua tee. Toisaalta hän ei ole kovin käypäinen esikuva moderneille feministeille. Kun sisko on ensin lähtenyt paronin matkaan, Coco parempien ideoiden puutteessa takertuu vanhempaan herraan, jolla on kartano samoilla seutuvilla kuin paronillakin. Coco raottaa reisiä, mutta muistaa tuittuilla päälle ikään kuin hulivilimiljonääri arvostaisi häntä tyttöystävänä. Cocon ja pohatan erikoinen, alati kehittyvä suhde on leffan mielenkiintoisinta antia. Valtaosan elokuvasta Coco asustaa isoherran vieraana, aivan kuten hän siinä toisessa filmissä majoitti omaan kartanoonsa maineikkaan säveltäjän. Muun muassa tämä tekee elokuvista mielenkiintoisen parin.

Coco avant Chanel kertoo tietenkin myös siitä, kuinka Chanel löytää kutsumuksensa. Seurapiiritätien sonnustautuessa hullunkurisempiin röyhelöihin kuin moni kehtaisi nykyään vappunakaan tehdä, Coco pukeutuu omaan tyyliinsä, milloin hiirimäisiin, milloin hillityn tyylikkäisiin ja milloin poikamaisiksi väitettyihin kokonaisuuksiin. Vaateparret herättävät hämmennystä ja kiinnostusta. Coco ei aluksi koeta tehdä tästä uraa, eikä elokuva erityisemmin selittele, miksi hän kapinoi tällaisella jokseenkin erikoisella tavalla - ikään kuin hemmoteltu perijätär, joka on syntynyt kuvioihin, joihin Coco hakeutuu vapaaehtoisesti. Ehkä pieni salaperäisyys on hyvästä.

Monet Cocon ajatuksista tulevat selviksi kuvakerronnan kautta. Coco Chanel & Igor Stravinskyn arvostelussa satuilin, että koin ymmärtäväni yllättävän monta sanomatta jäänyttä asiaa. Etäisesti vastaavalla tavalla Coco avant Chanelin lopussa nähtävä näköaistia ylikuormittava symmetristen muotiluomusten putki tuntui osuvalta huipennukselta tälle tarinalle. Coco ei vietä koko filmiä neulan ja langan kanssa, mutta kaikki kyllä tuntuu johtavan hetkeen, jona maineikas ura on virallisesti alkanut. Koska tämän elokuvan loppupuolella käsitellään myös varakkaan naistenmiehen "Boy" Capelin merkitystä Cocolle, olisin kernaasti katsonut sen toisen elokuvan uudestaan heti perään, sillä sen alussa käsitellään samaa miestä, ikään kuin leffojen yhdistyminen olisi tietoinen ratkaisu. Tekijät tosiaan ovat tyystin eri porukkaa, mutta joitain yhtäläisyyksiä löytyy myös tyylistä. Yhtä kaikki Coco Chanel & Igor Stravinsky on se vahvempi teos.

Mutta saa tästäkin pitää ja saa tätäkin kutsua tylsäksi taide-elokuvaksi. Väittäisin, että tämä on kahdesta elokuvasta pinnallisempi ja jo pelkästään Tautoun vuoksi viihteellisempi. Kun tämmöinen sydänkäpy näyttelee osaavasti määrätietoista ja jokseenkin tiukkaa hahmoa, on se mitä luonnollisin ja suotavin asia, että hahmo myös lopulta menestyy. Tautou on suurempi ilo silmälle kuin sen toisen filmin tähdet, eikä tämä ole mitenkään himokas kommentti, vaan tunnustus näyttelijän kyvyille ja karismalle. Olen iloinen, että ranskatar on pysynyt Euroopassa (elokuvissa kuten Pitkät kihlajaiset, Kimpassa ja Hinnasta viis) käytyään tyrimässä vuoden 2006 kamalimmassa rainassa Da Vinci -koodi. Hollywoodia tekee mieli potkia senkin ajatuksen vuoksi, että sielläpäin väsätään aivan varmasti vielä joskus iso, viihteellinen Coco Chanel -Oscar-ehdokas-ehdokas, jossa naisen koko pitkäveteinen elämä tiivistetään kahteen ja puoleen tuntiin. Molemmat tuoreet ranskalaisversiot uskaltavat viipyillä niissä tunnelmissa ja tapahtumissa jotka uskoakseni ovat tekijöitä kiinnostaneet.