Ääh, humpuukia! Ylellisyydessä elävien punkeroiden jouluhössötys alkaa jo ennen isänpäivää kiitos viimeisimmän Saiturin joulun. Olisi osuvaa kertoa Charles Dickensin klassikkotarinasta versio, jossa harras kristitty erakko suunnittelee viettävänsä koko joulukuun yksin kera puurotarpeiden kaukana saastaisista possunuhaisista kapitalisteista, mutta joka sittenkin heltyy, kun pakanat kaipaavat jotakuta virittelemään aattona Wii Sports Resort -turnauksen tai muuta mistä punapukuinen partapaholainen tyydytystä saa.

Robert Zemeckiksen ohjaama ja kirjoittama Saiturin joulu on niinkin uskollinen alkuperäistarinalle, että se melkein saa anteeksi ylimääräisen 3D-sähellys-toimintansa. Vanha kitupiikki koronkiskoja Scrooge on musta aukko, johon katoaa kaikki ilo ja valo myös joulun aikaan. Entisen kumppanin Marleyn haamu palaa varoittamaan kohtalosta, joka kivisydämiä odottaa. Scrooge saa onnekseen miettiä elämäänsä uudestaan kolmen hengen valvonnassa. Jim Carrey lainaa äänensä, elekielensä ja vaihtelevissa määrin piirteensä Scroogen eri-ikäisille versioille ja myös menneen, nykyisen ja tulevan joulun hengille. Carreyn ystävänä arvostan yhden miehen show'ta, mutta muiden on varsin helppo saada yliannostus ylinäyttelyn erikoismiehestä, heijastetaanhan kankaalle usein kaksi ylitseampuvaa suoritusta yhtä aikaa.

Zemeckiksen hienoin oivallus on se, että Saiturin joulu on kummitustarina. Ikäraja 11 on paikallaan, kun mielikuvituksellisesti epämiellyttävät aaveet vainoavat vanhaa äijää. Nykyisen joulun jättiläismäinen henki varsinkin on pikantisti pimeä hohottaja, joka kiusaa Scroogea faktoilla ja synkillä vertauskuvilla. Viimeinen eli tulevan joulun henki on perinteisesti ollut se uhkaavin ilmestys, mutta tässä vaiheessa leffa menee metsään esittelemällä vaisun varjo-olennon, joka jahtaa jahtaamisen ilosta muuten vain kutistunutta Scroogea. Sitten taas toisaalta, heti perään on luvassa loppuhuipennus, joka on lämminhenkinen ja liikuttava kuten monessa muussakin versiossa. Leffa on hyvin epätasainen, mutta katsomiskelpoinen, ja se jätti minut oikein hyvälle mielelle. Se on eri asia, tuntuivatko huippukohdat huippukohdilta vain siksi, että tarinan ulkoa osaavana tiesin valmiiksi mitä minun oli tarkoituskin tuntea.

Liikkeiden kaappaus -leffa Zemeckiksen tyyliin on outo taidemuoto. Kankaalle maalautuu tavallaan realistinen maailma, jonka yhtenäisyyttä pitkät "kamera-ajot" korostavat. Hahmot ovat yksityiskohtaisempia kuin useimmissa animaatioissa ja liikkeet tietenkin ovat luonnollisia, koska Carrey ja muiden ohella Gary Oldman (Marley, Bob Cratchit, pikku-Tim) ovat ne oikeasti näytelleet. Kuitenkin leffa on toisinaan varsin luonnoton. On tärkeää, että on olemassa säännöt, joiden mukaan pelataan ja jotka katsoja ymmärtää. Esimerkiksi, animaatiossa Up - kohti korkeuksia säännöt ovat moiset, että Carl Fredrickson on vetreämpi pappa kuin oikeat isoisät, mutta jos hän kierisi alas rappusia, katsoja säikähtäisi, että miesparkaan sattui. Scrooge on realistisempi ja raihnaisempi hahmo kuin Fredrickson, mutta kun hänet pistetään kierimään rappusia, tämän on tarkoitus olla vitsi? Vastaavia ylilyöntejä piisaa. Jokainen läskin hemmon heittämä tuplavoltti vaikeuttaa samaistumista inhimilliseen tarinaan, joka todistettavasti toimii ilman ensimmäistäkään erikoistehostetta.

Zemeckis yrittää. Erityisesti alussa filmi uskaltaa olla hidas: tunnelmaa rakennetaan klassisilla tavoilla, Alan Silvestrin sävelten annetaan pureutua luihin ja ytimiin. Monet tärkeät hetket kuten Scroogen mennyt romanssi ja poloisen pikku-Timin kohtalo on toteutettu niin vaisusti, että sain kohtauksista hädintuskin muistikuvan. Laatunäyttelijöiden ilmeikkyys pääsee esille animaatiokuorten alta erityisesti intiimeissä lähikuvissa, mutta muutamat useita hahmoja sisältävät kohtaukset ovat hengettömiä, suorastaan elottomia. Kun Scrooge alkoi muuttua hyväksi ihmiseksi - en tiennyt miksi, paitsi ulkomuistista.

Jos joku olisi sanonut 1999, että Saiturin joulusta (suosikkitarinoitani!) tehdään Disney-animaatio (Kaunotar ja hirviö! Mulan!), jonka ohjaa Robert Zemeckis (Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?! Forrest Gump!) ja jossa Scroogelle lainaa olemuksen Jim Carrey (Truman Show! Man on the Moon!), olisin odottanut näkeväni noin parhaan elokuvan ikinä. Tämä oli silloin. Zemeckis on oppinut jotain kamalasta Napapiirin pikajunasta (-04) ja kelvollisesta Beowulfista (-07), mutta edelleenkin on sääli, että viihde-elokuvan muinainen mestari panostaa kaikin voimin tekniikkaan, jota hän ei hallitse. Trailerin perusteella väitän, että samoilla konsteilla väsätty Avatar James Cameronilta tekee oikein perimmäiset perusasiat, joiden parissa Zemeckis yhä kompuroi. Zemeckis on vihjaillut tekevänsä jatko-osan Roger Rabbitille tähän tyyliin. Eeppinen virhe.