Samapa tuo, miten vaan, Whatever Works. Boris (Larry David) ei aio kävellä onnensa ohi, kunhan se tulee muodossa joka ei vahingoita sivullisia. Boris on kuusikymppinen kyyninen bakteerikammoinen neurootikko, joka väittää vihaavansa ihmisiä ihan jo lajina, mutta jolla suu käy siihen malliin, että häntä kiinnostaa vähintään vuorovaikutus lähimmäisten kanssa – tällä asenteella ei irtoaisi rispektiä tosierakoilta. Äijä väittää olevansa nero ja entinen Nobel-ehdokas. Se on eri asia kannattaako häntä uskoa. Ihan sattumalta Boris tapaa parikymppisen maalaispimun (Evan Rachael Wood), joka kaipaa opastusta New Yorkissa ja muutenkin. Whatever. Naiivina junttina typykkä ihailee Borisin huimaa verbaliikkaa. Boris ottaa tytön luokseen ja he kehittävät rakkaussuhteen, vaikkeivät he tyylipuhtaasti tunnekylmän elokuvan aikana edes pussaa. Samapa tuo. Miten vaan.

Ohjaaja ja kirjoittaja Woody Allen on alkanut lipsua otteissaan ja ehdin juuri ajatella näin, kun leffan yläkulmassa vilahti mikrofoni ikään kuin koko roska olisi hajonnut käsiin.

Woodylta on kosahtanut joko itseluottamus tai itsekritiikki. Näppärä on kuvaava sana kun puhutaan Woodyn klassikoista. Näppäräksi en kutsu sitä, että viime vuonna kertojan oli selitettävä katsojalle mitä Vicky Cristina Barcelonassa tapahtuu (ei paljoa), enkä varsinkaan sitä, että Woodya itseään kovasti muistuttava Boris saarnaa koinsyömää elämänfilosofiaansa suoraan yleisölle neljännen seinän rikkoen. Whatever Works tahtoo niin kovasti olla näppärä, että filmiä melkein käy sääliksi. Samoja tunteita podin katsoessani jakson verran suomalaista Talent-kisaa: kilpailijoilla on yhtä vähän talenttia kuin tuomareilla karismaa, mutta on tavallaan söpöä, että viisivuotias Matti Näsä ja kumppanit viitsivät vaivautua.

Rakkautta voi siis löytää mistä tahansa? Ex-vaimonsa tyttären kanssa naimisissa oleva ohjaaja tietää mistä puhuu. Leffalla on bonuksena semmoinenkin sanoma, ettei ole niinkään mukavaa olla umpikliseinen jyväjemmari Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeeltä, kuin umpikliseinen boheemi nautiskelija cityssä. Se, että vanha pieru ja blondi tipitii rakastuvat sormia napsauttamalla, on vain yksi tapaus. Kuvioissa pyörivät myös tytön vanhemmat ja Super Marion näköinen filosofi. Ontompia ihmissuhteita - tai ihmisiä - ei näe edes Steven Seagalin elokuvissa.

Sormia napsautetaan useampaan kertaan. Tällöin tietyt hahmot siirtyvät yhdestä tilanteesta toiseen ilman välivaiheita. Mitä tapahtui, miksi ja miten tarkalleen, sitä ei kerrota. Millaista elämä on uudessa tilanteessa, siitä tarjotaan pintaraapaisu. Jep jep. Kirjoittamisessa useinkin mietitään, minne jutun on mentävä ja mistä asetelmista. Esimerkki: olipa kerran sirkuspelle, josta tuli presidentti. Woody on kirjoittanut mitä minä juuri kirjoitin, mutta ei sitä varsinaista matkaa. Käsikirjoitus on rustattu kahdessa päivässä, otosten välillä, tai sitten Woody vetelee jo viimeisiään.

Whatever Works vertautuu myös teatteriesitykseen. Näyttely on tarkoituksella ylitseampuvaa ja äänekästä ikään kuin takimmaisella penkillä nuokkuva taidekriitikko ei tapahtumia muuten kuulisi eikä näkisi. Näyttelijöissä ei ole mitään vikaa: ammattilaisnaamat ovat taatusti juuri niin yksiulotteisia kuin ohjaaja edellyttää, tai jopa mielenkiintoisempiakin. Pääosaparia on kiva katsoa samalla asenteella kuin sattumalta telkkarista tulevaa komediasarjaa, vaikka suhde pelkkiä sanoja onkin. Elokuva (yrittää) panostaa täysillä hassuun dialogiin. Mukana on joitain osuvia herjoja ja pari kertaa ajoituskin on kunnossa.

Ontuvia vitsejä kerrotaan sellaista tahtia, että teos on vähintäänkin surkuhupaisa, mikä on tavallaan hupaisuuden alalaji? Leffa on tylsä, mutta katsomiskelpoinen. Sen on tarkoitus olla hauskaa, että katsoja tajuaa jonkun viittauksen, jota typerät ihmiset eivät tajua. Sen on tarkoitus olla hauskaa, että katsoja tajuaa, kuinka tavis joku hahmo on. Muutamankin tyylikkään fiksun pienen elokuvan ohjanneelta ohjaajalta tällainen pikkuporvarien, harrastelijaboheemien, amatöörielitistien, ÄO 101 -hemmojen nuoleskeluspektaakkeli on perin vaivaannuttava esitys.