Kesähitti District 9 on vertauskuva mustien sortamisesta Etelä-Afrikassa. Clint Eastwoodin tulevassa palkintogaaladraamassa Invictus eteläafrikkalaiset yrittävät unohtaa erimielisyydet pelaamalla rugbya kansainvälisellä tasolla. Tässä välissä ehtii katsomaan pienen budjetin draaman Häpeäpaalu (Disgrace), jolla on saumaa jäädä mieleen sinä kypsimpänä kuvauksena tunnelmista rotuerottelun (apartheidin) päätyttyä. John Malkovich näyttelee Tommy Tabermannin pahaa kaksoisveljeä, eli periaatteessa itseään. David Lurie on romanttisen runouden professori yliopistossa Kapkaupungissa. Mies arvostaa tajuntaa avartavia nautintoja, kuten lordi Byronin runoutta, mutta on myös kyyninen kiimainen sika. Se jää hyvin pitkälti makuasiaksi tai muotoseikaksi, raiskaako professori itseään tummemman oppilaan, mutta oikeutetusti häntä syytetään valta-aseman väärinkäytöstä. Olen syyllinen, jäkä jäkä, pihisee professori ja lähtee lomalle, kun ei jaksa asiaa käsitellä.

Professori Lurie ei vaikuta rasistilta. Yhtä kaikki mies on elänyt pitkään kulttuurissa, jossa valkoinen eliitti mopottaa mustaa enemmistöä. Yliopiston ympyröissä sir herra on saanut jatkaa eurooppalaista elämäänsä. Maalla asiat ovat toisin. Professori majoittuu kukkia kasvattavan tyttärensä tilalle. Lurie kyseenalaistaa sen, onko (valkoisen) naisen hyvä asua korvessa. Tyttärellä on tukenaan musta miespuolinen jyväjemmari. Leppoisa heinäkenkä asustaa hökkelissä, mutta omistaa maata ja tekee töitä tulevaisuutensa eteen. Professori on luonnostaan ylimielinen - Malkovichin maneereihin tutustuneet tietävät millä tavalla -, mutta häpeänsä keskellä mies yrittää sopeutua etsimällä puuhaa ajan kuluksi. Valitettavasti ennakkoluulot ovat osittain aiheellisia. Reilu siivu elokuvasta keskittyy siihen, kuinka ennestäänkin epätäydelliset ihmiset yrittävät käsitellä järkyttävän välikohtauksen muistoa ja sen muita seuraamuksia.

Häpeäpaalu on raskasta katsottavaa. Elokuva antaa ajattelemisen aihetta, millä en tarkoita, että filmi yrittäisi tunkea sanomaa kurkusta alas, päinvastoin. Rasismi esitetään periaatteessa vain pilkkeenä hahmojen silmäkulmassa. On mielenkiintoisempaa väittää, ettei rasismia edes esiinny esitellyssä tilanteessa, onhan ihonväri usein vain tekosyy, jolla narsistinen ihmishirviö luokittelee lähimmäisensä alempiarvoisiksi otuksiksi. Mustat olivat köyhä ja sorrettu enemmistö, joten saavutettu tasa-arvo tekee valkoisista enemmistön vihaaman vähemmistön, jolla on yhä rikkauksia ja professorinvirkoja, ikään kuin juutalaisilla oli Natsi-Saksassa natsien oman propagandan mukaan. Professori Lurie on ikävä ihminen, mutta siitä ei pääse mihinkään, etteikö elämä olisi julma häntä kohtaan. Ansaitseeko hän oikeutta? Minkälaista oikeutta? Näissä olosuhteissa, kaiken huomioon ottaen? Onko hän natsien hiljainen hyväksyjä vai juutalainen; tsaarin sukua vai talonpoika? Elokuvassa ei ole mitään mustavalkoista.

Yleisesti ottaen pidän fiktiivisistä hahmoista enemmän kuin oikeista ihmisistä, joten se on kehu, että näistä tyypeistä en pitänyt lainkaan. Hahmot ovat kiinnostavia kaikessa inhimillisyydessään. Kunkin tekemät valinnat eivät tunnu perustuvan tarinan vaatimuksiin tai universaalisti hyväksyttyyn moraaliin (mitä hittoa se sitten onkaan), vaan vilpittömästi siihen, mitä mieltä kukin karun todellisuuden muovaama yksilö on mistäkin. Häpeäpaalu ei pyydä olemaan hahmojen kanssa samaa mieltä, tai aina edes ymmärtämään heitä, ei esimerkiksi alleviivaamalla asioita hömppämusiikilla. Tarinankerronta on johdattelevaa, mutta hyvällä maulla. Kohtalo ivaa professoria sekä selkeillä että varsin hienovaraisilla tavoilla.

Professori ei ole koskaan ollut diktaattori, mutta valtaa hänellä elämässään on kuten meistä useimmilla ja vallan rippeetkin häneltä riistetään. Vaikka Malkovich Malkovichia näytteleekin, tekee hän sen poikkeuksellisen hyvin. Miestä on niin usein käytetty koomisena kevennyksenä, että täysimittainen, hienovarainen suoritus auttaa muistamaan, miksi häntä arvostetaan. Kamera on lukittu Malkovichin hahmoon: katsoja ei näe mitä ei näe professorikaan ja toisinaan hieman hämäräksi jätetään muitakin tapahtumia ymmärtääkseni siksi, ettei katsojan ja professorin näkemyseroissa koskien professoria itseään olisi tarpeettoman suuria sävyeroja ennenaikaisesti. Häpeäpaalu on vähäeleinen, rikas elokuva, joka ei vaadi syvempää ymmärrystä Etelä-Afrikan historiasta ja joka ei myöskään yritä tarjota historiantuntia. Elokuva toimii yleisellä tasolla kertomuksena vallasta.