Jenkkilän namukarkki Paramore jatkaa teinipop-punkin ehdottomana kärkinimenä. Bändin edellinen tekele Riot! nosti yhtyeen suureksi nimeksi myös ison veden tällä puolella. Suomessa Riot! ylsi parhaimmillaan albumilistan sijalle 26. Allekirjoittanut ei levyyn ylistyssanoja tuhlannut. Tuore albumi vaikuttaa tasaisemmalta ja ehkäpä monipuolisemmalta. Energinen Avril Lavigne ja Jimmy Eat World -tyylinen pop'n'punkitus heittää riittävästi koukkuja ja siististä ulkomuodostaan huolimatta kitaroissa on myös sähköä. Paikoin biisit kuulostavat The Soundsilta soittamassa Green Dayn parin viimeisen levyn siivuja. Green Day -fiilareita tarjoillaan enemmänkin, johtunee tuottaja Rob Cavallon panoksesta. Miehen työlistalta löytyy Green Dayn lisäksi mm. Avril Lavigne, Kid Rock ja My Chemical Romance. Niinpä tarjolla on hyvinkin emotionaalista veivausta, jonka pääosassa kuullaan vetävää mimmivokaalia Hayley Williamsin toimesta. Toivottavasti bändi pitää kiinni kultakimpaleestaan sillä ilman Hayleyn vokaaleja homma valahtaa puudutuksen puolelle.

Olin jo valmiina kirjoittamaan kireää tekstiä teineille suunnatun purkkapunkin turhuudesta kunnes Paramore alkoi salakavalasti vallata tyylipisteitä. Albumin viisi ensimmäistä siivua tarjoavat toimivaa ja radioille kelpaavaa hittiainesta. Careful ja Ignorance elävät vahvan kertsimateriaalin voimin, Playing God tuo hieman mielikuvituksettomaan soundiin keveyttä ja ilmaa - pirteä vaaleanpunaisilla hapsuilla koristeltu paukkupommi. Brick By Boring Brick ottaa rivakamman asenteen ja kertosäe ei voi olla tarttumatta. Albumin viihdearvo kärsii kappale numero kuuden kohdalla, The Only Exception on tylsä normislovari. Hauska on myös huomata, että viihdearvoltaan painava, Twilight-leffasta tuttu Decode, on ehdottomasti albumin parhaita siivuja.

Paramore on todellisuuspakoa nuorisolle, joka ei kaipaa nahkatakkia rajumpaa kapinaa. Brand New Eyes saattaa olla bändin paras tuotos. Hittihakuisuus ei ole vielä pakottanut kitaroita pumpuliin. Energiaa ja iloisuutta riittää ja bändiä voi pitää melkoisena piristysruiskeena. Biiseissä on törkeän hallittua tarttuvuutta, joka aiheuttaa joissakin piireissä kateutta ja väheksyntää. Loppupeleissä allekirjoittanut kysyy, mitä jää viivan yläpuolelle - Paramore viihdyttää korviin tarraavilla päiväperhoilla, joille ei voi luvata kestävää tulevaisuutta. Kaunis on hyvää mutta onko se pätevää rokkia? Purkkaakin tarvitaan mutta mitä sitten kun maku on kulunut ja suussa on vain muisto sokerihumalasta. Niin, nappaat tietenkin uuden Jenkkinamun.