Rödsögården on saanut osakseen nousevaa hehkutusta. Kokkolan ja Kaustisen miehistä koostuva orkesteri yrittää esikoisellaan lyödä tiskiin ulkomaiden isojen poikien rinnalle nostavan rieskan. Bändin suureksi ja näyttäväksi sorvatussa soundissa kaikuvat Coldplay, U2, Editors, Muse, Mew...lisänä maukas annos Kentin alavireistä skandinaavisuutta. Kotimaisista nimistä esiin voi nostaa Rubikin ja Manboyn. Rödsögården on ulkoisesti hyvinkin pätevä ilmestys. Ensimmäinen levyn pyöritys hämmästyttää, "voiko tämä olla kotimaista". Bändi kuulostaa harvinaisen valmiilta ja tarkoin harkitulta kokonaisuudelta. Albumin rajumpi pyörittäminen osoittaa suunnitelmassa olevat puutteet. Paikoin muoto on sisältöä tärkeämpää ja viisuista etsii muistumia tuttuihin superhitteihin.

Loistava sinkkubiisi If It Comes From My Heart (It Must Be Good) on kuin Kentin ja Mewin yhteisen studiosession kaunis hedelmä. Kiekon aloittava The Game naittaa yhteen U2:n ja Depeche Moden. Crimson Sky kuulostaa etäisesti vanhemmalta Duran Duranilta. Mothman kaivaa esiin suuret tunteet ja paisuttelu on vähällä tukehtua sokerihumalaan. Kent-lainailu Walk Away on suoranainen varkaus. The River yrittää olla sielukkaampi kuin mihin pojilta löytyy paukkuja, U2 lienee ilmiselvä isoveli. Love velloo syvällä sokerivedessä, taustalle on istutettu kokonainen viihteellinen jousiorkesteri - happea!

Rödsögården suorastaan hukkuu tunteen paloon ja sydämen huutoon. Musiikkitaivaan mammuteilta lainattu soundi vakuuttaa mutta peittää myös alleen ikävämmän tosiasian, bändin viisumateriaali ei vielä riitä tähtimatkalle listojen valtiaaksi. Bändiltä puuttuu se oma juttu, nyt homma kuulostaa pätevältä kopiolta. Tosin Rödsögårgen värittää mahtipontista kitararokkiaan toimivalla alakulolla, joka antaa bändille omaleimaisuuden aakkosia. Levy on parhaimmillaan hämmästyttävän hyvä mutta muutaman siivun kohdalla nukkumatti sanoo viimeisen lauseen. Kuulostaa kuitenkin ison maailman menolta.