Kun Bill Nighy solkkaa suomea, jotain epäpyhää on tekeillä. Nighyn näköinen pohatta esittelee maailmalle huipputeknisen kahvinkeittimen, joka osaa ilmoittaa porojen puutteesta ja on satelliittiyhteydessä sisariinsa. FBI epäilee entisen asevalmistajan harrastavan kepulipeliä. Erikoisryhmä G-Force joutuu kuitenkin pureutumaan tapaukseen omin luvin. Tiimi oppii, että jotain kammottavaa tapahtuu jo vuorokauden kuluttua, mutta kun dataa pitäisi esitellä ylemmille tahoille, G-Force saa nolosti taiottua ruudulle ainoastaan automaattiporisijan piirustukset. Marsuista, myyrästä, kärpäsestä ja torakoista koostuvan ryhmän arvo kyseenalaistetaan. Pienoisagenttien on paettava kookkaampia agentteja ja pelastettava maailma ilman James Bond -vermeitään.

G-Force – miniagentit voisi olla kamalampikin. Ohjaajan tai käsikirjoittajien nimiä ei kannata edes mainita, mutta tuottaja Jerry Bruckheimerin tyyliin teos on täynnä iskevää toimintaa ja studio Disney takaa, että mukana on kohtalaisen luontevaa uusioperhelässytystä. G-Force ei häviä vertailussa Boltille, joka oli se edellinen kolmiulotteinen suomeksi dubattu Disney-elokuva, jossa marsu hoitelee agenttipuuhia hurjastelemalla muovipallolla. Animaatio on molemmissa tapauksissa nättiä. Se on sanalla sanoen vastenmielistä, kun oikeiden näyttelijöiden puhe dubataan, eivätkä G-Forcen näytellyt kohtaukset loista muillakaan ansioillaan. Vastapainoksi G-Force kulkee luontevasti eteenpäin, kun Bolt taas oli eteenpäinkävelyelokuva (pisteestä A pisteeseen B), mistä rankaisen ankarasti. Agenttimarsujen on pötkittävä kaikin keinoin pakoon, koottava sitten rivinsä ja lopulta ratkaistava varsinainen ongelma näyttävässä huipentumassa. G-Force tarjoilee lapsille samoja nautintoja kuin Transformers-rainat lapsellisille.

3D:tä on käytetty iskevämminkin, mutta höpsö valitsisi menoon ja meininkiin panostavan leffan vanhanaikaisen version. Yksi persoonallinen piirre löytyy. Kuten tiedämme, 3D-elementit eivät voi tulla ulos valkokankaan rajoista. G-Force kieroilee jättämällä ylös ja alas mustat palkit, joiden ylittäminen valikoidusti on tehokasta ja huvittavaa. Tempun vuoksi kuva ei täytä koko kangasta, mutta mitäpä tuosta: valveutunut katsoja varatkoon paikan riviä tai kahta lähempää kuin tavallisesti. Animaatioelukat ovat kotonaan kolmannessa ulottuvuudessa, mutta näyteltyjä osioita vaivaa suhteellinen lättänyys. Tämä on helppo unohtaa lättänää näyttelyä kauhistellessaan. "Tulevaisuuden koomikkotähti" Zach Galifinakis ei ilmeile lainkaan marsujen esimiehenä ja joku Salatut Elämät -jannu lukee suoraan paperista partasudin äänenä.

Näppäristä näkymistä huolimatta G-Force ei täysin vakuuta lelumainoksena. Voisin ottaa ilmaiseksi lelun kolmesta muovipallosta koostuvasta tieteishömppäajoneuvosta, jota käytetään niinkin vauhdikkaassa takaa-ajossa, että kohelluksen täyteläinen epärealistisuus on helppo unohtaa hetkeksi. Itse sankarit eivät ole järin persoonallisia; miksi kakaran pitäisi kerätä koko sarja? Englanninkielisessä versiossa yhden marsun on tarkoitus olla musta ja yhden latino, mutta suomenkielisessä versiossa ainoa selkeä klisee on se, että tyttömarsu on yhtä kova kuin pojat ja kuitenkin kiinnostunut lähinnä parisuhteista. En pidä kaavamaisuuksista, mutta ovat kaavamaiset, rasistiset ja sovinistiset persoonallisuudet sentään mielekkäämpiä kuin tasapaksuus, vai?

Mitä enemmän G-Forcea pohtii, sitä negatiivisemmaksi muuttuu mielikuva. Jos aikuinen piti näyteltyjä kohtauksia kuivina, mitä mieltä ovat lapset? Oliko lemmikkien rääkkäystä käsittelevien kohtausten moraali riittävän selkeä, vaikka psykopaattikakara uima-altaaseen pyllähtikin? Miksei jokaista sanaa ole suomennettu, kun tämä kuitenkin on tarkoitettu heille, jotka eivät osaa lukea sanoja tyyliin SaberTech? Käytännössä tekeleen katsoi mielellään. Eteenpäin paahdetaan hanat auki ja pysähtyessään leffa on söpö ja pariin otteeseen oikeasti hauska. Piereskelyn määrän jäädessä jokseenkin hillityksi... Jo vain! Reippaasti kehnompaa kamaa on nähty.