Kun olin 36% nuorempi, Quentin Tarantino lupasi tehdä Likaisen tusinan kaltaisen sotarainan, jossa tunnettujen toimintatähtien näyttelemät kunniattomat paskiaiset suorittavat vaativan tehtävän. Pulp Fictionin ohjaajalta olisin kernaammin ottanut sen, kuin roskaleffojen palvomisoperaation Kill Billin, tai autenttisen roskaleffan Death Proofin. Vihdoin Tarantino on saanut kuona-aineet ulos systeemistään. Toimintakarjuilla miehitettyä testosteronipommia päästään tosin katsomaan vasta ensi vuonna, kun Stallonen The Expendables valmistuu. Kunniattomat paskiaiset paljastuu hitaaksi, puheliaaksi, omaleimaiseksi ja mestarillisesti hallituksi paketiksi jännitystä, draamaa ja huumoria. Yhden katselukerran jälkeen ei ole selvää, onko teos kuinka selkeästi ohjaajansa ykkönen.

Tarantino on edelleen Tarantino: aivan liian monta filmiä vahdannut friikki, joka tahtoo julistaa rakkautta maailmalle. Tribuutit, kuten vanhoista länkkäreistä pöllitty musiikki, ovat tällä erää tasapainossa varsinaisen sisällön kanssa. Kunniattomat paskiaiset kertoo natseja jallittavista juutalaisista. Miehitetyssä Ranskassa sijaitsee pieni elokuvateatteri. Tahtoipa etnisyyttään salaileva omistaja sitä tai ei, natsit tuovat ohjelmistoon nuoren tarkka-ampujan urotöistä kertovan propagandafilmin. Ensi-iltaan on saapumassa korkea-arvoisia sakuja, ja kun kärpäset samaa paskaa syövät, napakka isku on jopa odotettavissa. Teatterinomistaja juonii omiaan. Britit ja jenkit laittavat vireille suunnitelman, johon osallistuu saksalainen tähtinäyttelijä, elokuvakriitikko ja erikoisryhmä pottuuntuneita psykopaattijutkuja, joita sakemannit kutsuvat paskiaisiksi.

Tarantinon heikoimmatkin työt ovat elävän kuvan juhlaa. Jos Kill Bill onkin yli 12-vuotiaille suunnattu Mitäs me spartalaiset, olisi hankala olla nauttimatta tyylitajusta ja yleisestä osaamisesta. Kunniattomat paskiaiset ei totisesti petä, mutta se hymyilyttää olemalla elokuvamaisen elokuvan ohella novellimainen novellikokoelma. Käsite "episodielokuva" on keksitty, mutta mieluummin vertaan tätä kirjallisuuteen. Kun elokuva lähtee jäljittelemään romaania, se yrittää kertoa tarinansa kattavasti, mutta romaania tiiviimmin. Novellit ovat parhaimmillaan panostaessaan yhteen rajoitettuun yksityiskohtaan. Kunniattomien paskiaisten ensimmäinen viidennes koostuu keskustelusta pienessä mökissä. Ylivoimaisesti jännittävin, jopa huumaavan imuvoimainen episodi sijoittuu ankeaan kapakkaan, jossa valeasuiset paskiaiset yrittävät keskustella siitä, mitä heidän on tehtävä. Ilman kantavaa ideaa tällainen tekele tipahtaisi kuuluisaan kategoriaan "Tekotaiteellinen paska". Kunniattomat paskiaiset on mestariteos. On helppo tehdä tulkintoja Tarantinon kulloisistakin aikeista - ei aina välittömästi, mutta lopputeksteihin mennessä kyllä. Tämä on käsikirjoitus, jota on hiottu kymmenen vuotta.

Nimensä mukaisesti spektaakkeli on täynnä paskiaisia. Katsojakin on paskiainen, jos hän lähtee teurastusta katsomaan, vaikka Tarantino on toki liian cool verenhimoa tuomitakseen. Tarantinon maailmankuva ei ole mustavalkoinen, ainoastaan koomisesti kärjistetty. Tarantino haastaa useilla hyvin erilaisilla hahmoilla katsojan miettimään, minkä puolesta tässä oikein taistellaan. Samaan aikaan esimerkiksi Hitler esitetään Putte Possun nimipäiviltä karanneena piirroshahmona, koska tämä on hauskaa. Ne paskiaiset, jotka teurastavat natseja mahdollisimman raa'asti, ovat sivuhahmoja. Leffa selittää miksi jopa Hitler pelkää juutalaistiimiä, muttei sisällä toimintaa tai väkivaltaa montaa minuuttia.

Alkuperäisessä nimessä Inglourious Basterds on kirjoitusvirheitä. Samat virheet toistuvat "suurimman sankarin" kiväärinperässä. Brat Pitt tulkitsee hirtehisesti karismaattista, mutta hölmöä ja sadistista punaniskaa Aldo Rainea. Myös natsien johtomies Hans Landa on täysi paskiainen, mutta jokseenkin päinvastaisilla tavoilla. Huumorintajuista ja erittäin älykästä, jopa nerokasta perkelettä on nautinto vihata, pelätä ja kannustaa. Rento, työstään nauttiva, täysin moraaliton herrasmies parhaimmillaan repeilee sille, kuinka hupaisia tapahtumat ovat. Suoritus tulee edistämään Christoph Waltzin uraa. Mikäli katsoja etsii epätoivoisesti inhimillistä hahmoa, jonka puolelle asettua, paras valinta lienee Landan otteissa kärsinyt neito Shosanna, jona pätee Mélanie Laurent. Tarantino rikkoo elokuvan perinteitä jaarittelemalla kuin tiiliskiviromaaneissa, mutta jo pelkästään näyttelijät tekevät teoksesta ehtaa elokuvataidetta.

Kunniattomille paskiaisille on vain kunniaksi se, että Bryan Singerin vetelä Operaatio Valkyrie on yhä tuoreessa muistissa. Singer lähti tekemään hajutonta ja mautonta historiantuntia mummeleille, kun Tarantino taas uskaltaa tehdä mitä ikinä. Kärjistyksistä ja ristiriidoista huolimatta elokuva ei koskaan ylitä näkymättömiä rajoja ja muutu laskelmoiduksi roskaksi tai itsetarkoitukselliseksi kikkailuksi. Kunniattomat paskiaiset nousee useimpien täydellisen vakavien sotaelokuvien yläpuolelle kiitos tinkimättömyyden, kiireettömyyden, erinomaisen näyttelemisen ja yksinkertaisten pikkuasioiden, kuten sen, että elokuvassa puhutaan kieliä. Maailma ei ole realistinen, mutta siihen on helppo uskoa ja upota. Tiivistyneeseen tunnelmaan voisi paikoin kaivertaa hakaristin hehtaaripuukolla.