Ole kymmenen vuotta. Vedä kori sängyn alta. Valitse figuurit, varusta ne terä- ja tuliaseilla. Ota kaapista ajoneuvoja. Keksi, miksi hyvät ja pahat taistelevat. Hakkaa ukkoja toisiinsa, ääntele innostuneesti. Heitä ajoneuvo kaaressa ilmaan ja säikähdä, että se hajosi rysähdettyään lattiaan. Se hajosi oikeasti - cool. Pahat hajottivat sen, koska ne on tosi pahoja. Ne meinaa tuhota maailman powerraketeilla. Hyvät kokoavat rivinsä ja hyökkäävät pahisten vedenalaiseen tukikohtaan ja viimeinen taistelu alkaa. Hakkaa ukoilla sormesi mustelmille ja tunne, kuinka kiihkeää on taistelu. Verta lentää, kansaa kuolee, aseet lävistävät kehoja; tapahtuu tosi ilkeitä asioita, joita ei tapahdu elokuvissa, joita sinun on sopivaa katsoa. Pum-pum-rätä-tätä-tsädäm! TUM! Hyvät voittivat. Rauhoitu, älä siivoa jälkiäsi, syö nöllejä, tarvitset energiaa. Mene katsomaan G.I. Joe: The Rise of Cobra. Se on ehkä maailman paras leffa!

Lelu-ukkeleihin perustuva G.I. Joe on sitä, mitä Michael Bayn ylipitkien Transformersien pitäisi olla. Yritin nauttia Kaatuneiden kostosta älyttömyyden huipentumana, mutta kun leffa ei toimi, se ei toimi. On oikein kutsua ohjaaja Stephen Sommersia köyhän miehen Bayksi, mutta täksi kesäksi Sommers kasvatti pidemmän korren. Sommersin Muumiot eivät ole siistejä kuin Indiana Jonesit. Sommersin Van Helsing ei ole tyylikäs, ei eeppinen, eikä siinä ole vanhojen hirviöleffojen karismaa. Ja nämä olivat ainoita asioita, joita Sommers yritti saavuttaa. G.I. Joe on leluleffa. Baylle tiedoksi: tällainen teos ei tarvitse arkista päähenkilöä, ei huumeviittauksia, ei pieruja, eikä hutsua, jonka ainoa tehtävä on pyllistää. Tällainen tarvitsee raivokasta energiaa ja ennen kaikkea vain sitä. Jos puhutaan taiteesta ja punaviinistä ja oikealla tavalla raksahtavasta patongista, G.I. Joe on muovista roskaa typerille massateineille, mutta jos keskustellaan siitä, minkälaisen He-Man- tai Turtles-elokuvan minä tahtoisin, niin siis niinku justiinsa tällaisen!

G.I. Joe ei ole pikkupoikien Rambo, sillä Rambossa pysähdytään rakentelemaan tunnelmaa. G.I. Joe on tsäbädä-kaboomia. Toimintakohtausten välillä tarvitaan siirtymiä? Teoriassa kyllä, mutta Sommers käyttää siirtyminä takaumia, jotka ovat toimintakohtauksia, joissa hahmojen historiaa hieman valaistaan. Toimintafiguureja arvostava arvostaa tällaista: hahmoilla on selkeät persoonallisuudet, mutta ne tiivistyvät pariin lauseeseen lelupaketin kyljessä. "G.I. Joe" on ryhmä kansainvälisiä kovanaamoja. Channing Tatum on palikkanaama Duke. Marlon Wayans on Jar Jar Binks robottipuvussa, Ripcord. Rachel Nichols on fiksu jääprinsessa Scarlett. Ray Park on tuppisuu ninja Snake Eyes. He ja muut "joet" taistelevat Christopher Ecclestonin tulkitsemaa asekauppiasta vastaan, koska skottiaksenttia vääntävä pahis lisää tuotteidensa menekkiä terrorismilla. Luonnenäyttelijä Joseph Gordon-Levitt ampuu täysillä yli hullun tiedemiehen ja Darth Vaderin yhdistelmänä. Sienna Miller on dominatrix-fantasia The Baroness. Lee Byung-hun on psykopaattininja Storm Shadow. Arnold Vosloo on ulkonäköä muunteleva Zartan. Pahiksilla on käytössä nanoteknologiaa, jolla voi tehdä mitä tahansa, kunhan se on siistiä. Lukuisat sivuhahmotkaan eivät sekoitu toisiinsa (kun taas transformersien tapauksessa edes hyvien ja pahojen pyttyjen välillä ei ole mitään eroa).

Leffa alkaa kuivasti Van Helsingin mieleen tuovalla takaumalla. En tiedä G.I. Joesta mitään, mutta pääsin välittömästi fiiliksiin, kunhan cool-yeah-sexysti pukeutuneet, James-Bond-tieteisvempaimilla varustautuneet lelut alkoivat toisiaan muiluttaa. Laskin tylsät sekunnit tästä lopputeksteihin: neljätoista. Leffa on riemastuttavan typerä. Tehosteet ovat toisinaan muovisia ja näyttely on sitä tasaisesti, mutta niin pitääkin. Kiitos energian - vauhdin ja vimman - jokainen moka ja virhe logiikassa vain parantaa kokonaisuutta. Leffa ei ole tahattoman koominen, eikä oikeastaan komediakaan, vaan yksinkertaisesti hauska: hymyilin niin tasaisesti, että nassu kramppasi. Sommers on Deep Risingista alkaen yrittämällä yrittänyt tuottaa tällaista täyteläisen totaalista huttua. Perusraaka-aineista on jätetty pois teennäinen hevonsonta. Leffassa on terrorismijuonen ohella hahmojen välisiä jännitteitä, jotka kehittyvät luontevasti. Missään vaiheessa kukaan ei ala itkemään elämäänsä, kuten esimerkiksi Muumion paluussa, tai tämän kesän vähemmän toimivissa tykityksissä. Sommers on kertonut saaneensa tehdä sellaisen elokuvan kuin haluaa. Se näkyy.

G.I. Joe on ikään kuin vähemmän muovinen, vauhkomman kameramiehen kuvaama versio Tähtien sodan esiosatrilogian toimintakohtauksista. G.I. Joe ei ole tämän vuoden Speed Racer, jossa sokerihumala vietiin hallitusti tasolle, jossa typeryys muuttuu korkeaksi taiteeksi. Samoissa vesissä kuitenkin liikutaan: leffa on tasan sitä mitä se tahtoo olla (mitä sen pitää olla) ilman esimerkiksi ikärajan vuoksi tehtyjä kompromisseja. Olettaen että toiminta pysyy yhtä mielikuvituksellisena, olisin katsonut jatko-osan vaikka heti perään.