Kolme miestä ja nainen suostuvat kaniineiksi kokeeseen, jonka luonnetta ei ole määritelty. Yksi Saatanan ilmentymistä maan päällä, Peter Stormare, ilmeilee tohtorina, joka kertoo, että kyseessä on karsinta: lopulta vain yksi on jäljellä. Otsikko The Killing Room vihjaa, ettei luvassa ole mitään miellyttävää... Sekin on tiedossa alusta saakka, että tohtori on Yhdysvaltain hallituksen palveluksessa.

Elokuva perustuu löyhästi CIA:n mystisiin ihmiskokeisiin 50- ja 60-luvuilla. Kokeiden jälkeen tohtori esittelee nauhoitettua karsintaa Chloë Sevignyn tulkitsemalle naiselle, jonka on tarkoitus liittyä tiimiin. Nainen on luonnostaan lahjakas analyytikko. Hänen on yritettävä päätellä nauhojen perusteella, miksi valtio tekee tällaista kansalaisilleen - ja myös hyväksyä se.

Olin vakuuttunut ensimmäisen puolen tunnin aikana. Siksi annoin liikaa anteeksi myöhemminkin. Killing Room sijoittuu huoneeseen, sen valvomoon ja pariin käytävänpätkään. Hahmoja on kuusi jos robottimaiset taustapirut jätetään laskuista. Tunnelmasta rakennetaan painostava nopeasti. Stormare suhtautuu julmuuksiin rutiinilla, mutta kieroa pilkettä silmissä. Sevignyn hahmon tunteet ja objektiivisuus ottavat yhteen pään sisällä. Uhrit reagoivat kuten on luonnollista. On erikoista, kuinka elokuva kehtaa sanoa suoraan, että katsojan olisi nyt parempi miettiä, mitä tässä on meneillään. Ehdin ajatella, että analyytikko on päähenkilö siksi, että elokuva voi hänen suullaan selitellä monimutkaisimpia juttuja. Mutta ei tässä mitään monimutkaista sitten ollutkaan.

Elämys hyytyy hyytymistään. Taustalla kohisee rasittavan mitäänsanomaton musiikinpätkä, mikä on jännittävää kuin kuoleminen hammaskiveen julkisen puolen hammaslääkäriä odotellessa. Toki kaniinit pistävät pystyyn standardinmukaisen shown: huoneen kulmat tutkitaan, toisten kanssa riidellään ja epäilyttäviin ääniin reagoidaan. Katsoja tietää missä mennään. On selvää, ettei uhreilla ole mahdollisuutta pelastautua, ellei luvassa ole erikoista käännettä. Hämärän peitossa on vain kysymys "miksi", eikä vastaus ole jaarittelun väärti. Tuhahdin loppuratkaisulle ääneen, vaikka huonompiakin on nähty.

Killing Room on köyhän miehen Saw. Pääasiallisia eroja: kannustamisen arvoisia hahmoja ei ole, pahis ei kykene viihdyttämään filosofiallaan, eikä virheetön suunnitelma ole juonenkäänne, vaan alusta asti hoettava perusidea. Nössykät, joille tulee maha helposti pipiksi, saattavat tuomita Killing Roomin siedettävämmäksi jännäriksi, koska se on tylsä ja jämäkkä ja siinä mielessä turvallinen, ettei kukaan ala sahaamaan jalkaa irti, vaikka verellä hieman läträtään. Killing Room on "psykologinen trilleri" ilman ihmeempää psykologiaa. Ikävöin Saw-roskaa, sitä raivokkaan, jopa naiivin yritteliästä, katsojan kiduttamiseen erikoistunutta puppua.

Noh, todella tylsä päivä päättyy tällä, ja sitten kyllä nukuttaa. Ehkä tämä sanotusta huolimatta sopii juuri Saw-faneille, joille kloonifilmi kelpaa jatko-osia odotellessa. Killing Room on niitä leffoja, jotka eivät vakuuta omilla ansioillaan, mutta jotka ovat jonkinasteisia elämyksiä siksi, että niiden aikana ehtii kehitellä omia teorioitaan. Luonnollisesti olisi kivempaa, jos elokuva välillä tökkäisi olkapäähän, herättäisi haavemaailmoista ja velvoittaisi katsomaan varsinaisia tapahtumia.