Kitarasankari Vinnie Moore on viime aikoina työskennellyt veteraaniorkesteri UFO:n rivistössä. Mutta Vinnie, keppimies taivaan armosta, on soitellut siellä täällä jo 1980-luvulta lähtien. Miehen ensimmäinen soolokiekko Mind's Eye (1986) herätti kriitikot ylistyssanoihin ja albumi asetti askelmerkkejä aikansa kitaranvinguttajien seurattavaksi. Mooren tuore sooloalbumi on puhdasverinen skebataiteilijan tuotos - näillä levyillä ei laulua kuulla. Albumi voisi olla vaikka kymmenen vuoden takaa, Mooren soundin tunnistaa ensi hetkestä lähtien. Kuin Steve Vai ja Carlos Santana samassa kitarassa...

Seuraavaksi on paikallaan esittää kysymys, mitä kitarasankareiden soolokiekko antaa tavalliselle levynpyörittäjälle? Allekirjoittanut törmästi tosiasiaan vaimokkeen ihmetellessä stereoista kaikuvan älämölön syvintä olemusta. Hänen mielestään kaoottisesta häröilystä ei saanut minkäänlaista otetta. Levy aiheutti reilumpina annoksina vain päänsärkyä. Vinnie Moore pyrkii kuitenkin pysyttelemään normaalissa biisiformaatissa, jonkinlaista melodiaa etsitään jokaiseen siivuun. Tottakai ulosanti on hyvin skebapainotteista, rautalankaa riittää erimittaisina pätkinä läpi levyn. Lisäksi on kehuttava Mooren ottaneen taustalleen toimivan bändin - mies ei missään nimessä yritä säätää itse jokaista soitinta. Mooren materiaali pyrkii eteenpäin, instrumentaalinen rock pyritään pitämään kasassa ja minuuttien mittaiset skebavenytykset eivät karkaa ilmasooloilun puolelle. Soul Caravan -viisussa Moore käyttää taidolla puhallinsoittimia. Toisaalta mukana on myös Jigsawn kaltaisia vähemmän lennokkaita soittohetkiä.

Kiekon avaavat Fly ja erityisesti Panic Attack ovat skebasooloilua parhaasta tuutista, suorastaan häkellyttävän taidokasta lankunlaulatusta. Lisäksi kyseiset biisit toimivat myös yksittäisinä rock-siivuina. Myös Into The Open Highway on sykähdyttävä teos. Pakko kuitenkin myöntää, että 11 biisin läpikäynti on vaativaksi käyvä urakka. Moore ei tee laajempia tyyliharjoituksia, joten materiaali alkaa toistamaan itseään ja soolo tuntua kierrätykseltä. Siitä huolimatta albumia uskaltaa varauksetta suositella skebakurituksen ystäville. To The Core on parhaimmillaan simppeliä ja perinnetietoista kitaramiehen sooloilua. Kiihkeimmät nopeusennätysnäytöt on annettu jo aikaisemmilla levyillä.