Kotimainen Winterborn teki pari vuotta sitten loistavan debyytin, joka vaiettiin Suomessa näkymättömiin. Melodinen metalli progemausteilla sujuu bändiltä edelleen, ulkomaan mittakaavat täyttävästi. Bändissä on vaihdettu naamoja ja levy-yhtiö on on eri osoitteessa. Winterborn on lisännyt reilusti progevaihdetta unohtamatta kuitenkaan raskaita riffejä. Meno yltyy parhaimmillaan mukavan koukeroiseksi, tosin sooloilu ei luiskahda tylsäksi soitinten itsearvoiseksi hinkkaamiseksi. Syntikkaosasto on maittavan rikasta ja solisti Teemu Koskelan ääni tavoittaa tunnetta ja kukkopojan uhoa. Winterborn on hämmästyttävän valmis paketti.

Parissa lukemassani albumiarviossa ihmeteltiin lisääntyneitä progehuuruja. Progeilu ei kuitenkaan hallitse biisien kustannuksella. Viisuissa on terävät ottimet. Balladiosastolla on hieman sokerihumalaista materiaalia mutta muuten viisuaineisto selviää plussan puolelle liput heiluen. Albumin johtavana teemana on talvisota, suuria tunteita on siis lupa käyttää. Bändi on kuin Dream Theater progemmassa kuosissaan. Tosin Winterborn selviää metallisesta riffittelystä paremmin kuin edellämainittu Jenkkiorkesteri. Miten säilyttää raskaus ja progen leikittelevä moneen suuntaan kurkisteleva ulkomuoto - tinkimättä kuitenkaan viisujen iskevyydestä? Vaikea yhtälö, johon Winterborn on löytänyt vastauksia. Bändi ei jähmety kuin paikoin turhan raskaan teräsmuurin alle. Toisaalta progeiluvaihde ei katoa omaan mustaan aukkoonsa kuin pari kertaa. Sekä skeba-että kosketinsooloissa on näkemystä ja soittotaitoa. Albumin avaava Black Rain osoittaa yksittäisten iskusävelten tehokertoimen. The Winter War hallitsee laajemman paisuttelun ja tunnelmanluonnin. The Land Of The Free luottaa vahvaan tunnelmaan ja ilmiselvään kertsihuudatukseen. Emptiness Inside tekee kaiken oikein, biisi iskee niin kevyemmän metallimiehen kuin AOR-fiilistelijän makuhermoon. Nightfall Symphony on hyvä esimerkki progemetallin taipumiskyvystä. Last Man Standing lataa kaikki pelimerkit peliin.

Winterborn saa allekirjoittaneen liekkeihin. Progeiluun kallistuva melodinen hevanderi saattaa joidenkin korvissa kääntyä turhan kevyeksi, asia on luonnollisesti mielipidekysymys. Paikoin herää ajatus, että tämän on kuullut ennenkin. Vahva kokonaisuus ansaitsee kuitenkin suuremman yleisön huomion ja mahdollisuuden seuraavien albumien säätämiseen. Winterborn tasapainoilee taitavasti kahden elementin välillä.