Suurkaupungeissa sattuu ja tapahtuu. Valokuvaaja Leon (Bradley Cooper) ei ole Johanna Tukiaisen elämästä inspiroitunut peto, vaan taiteilija, joka tahtoo "kaapata kaupungin sielun", vaikkei se kollegojen mukaan häneltä vielä välttämättä onnistukaan. Leon yrittää kovempaa. Hyvä paikka tallentaa elävää elämää kaikessa karuudessaan on metrojärjestelmä. Leon kyttäilee vaistonsa viemänä epäilyttäviä henkilöitä, kuten kivikasvoista harteikasta pukumiestä (Vinnie Jones). Katsoja tietää jotain mitä Leon ei: keskiyön pahemmalla puolella pukumies leipoo kanssamatkustajista takuumureaa tavaraa sotavasaraa muistuttavalla lihanuijallaan. Kauhuguru Clive Barkerin lyhyeen tarinaan perustuvassa elokuvassa tietenkin on meneillään muutakin hämärää.

The Midnight Meat Train on niitä harvinaisuuksia, jotka muistavat kauhun ensimmäisen säännön: katsoja on saatava kannustamaan päähenkilöä. Muutamissa melko kamalissa elokuvissa (Jätä se, Kauhea kankkunen) esiintynyt Cooper yllättää näyttelemällä sipulia, jollaisissa - kuten Shrek tietää sanoa - on kerroksia. Kun näyttelijä muuttuu sipuliksi, katsoja itkee, jos käsikirjoitus hoitaa kuorimisen. The Midnight Meat Train on nyyhkyleffan sijaan kiivas teurastusteemainen jännäri, mutta tahdoin ilmaista, että Cooperin läpikäymä tunnevyyhti ahdistuksesta pelkoon ja raivoon on uskottavampi kuin näissä pätkissä keskimäärin. Kauhuleffojen päähenkilöt ovat kiintoisimpia epätäydellisinä, ja herrassamme onkin sopivan moni pikantti pikkuasia vinksallaan. Miehen parisuhteessa on pientä luontevaa luonnevirheistä juontuvaa kitkaa. Jos hahmo ei paparazzi olekaan, pari mainiolla tyylitajulla kuvattua kohtausta muistuttavat, mitä useat meistä ajattelevat valokuvaajista: "jumalauta jätkä, minua et ainakaan kuvaa".

Hienovaraisuus ei ole se hallitsevin tyylikeino. Pysäyttämätöntä Juggernautia kolmannessa X-Menissä näytellyt Jones on erinomainen psykopaattijäykkis, jonka tuhovoimaan on helppo uskoa silloinkin, kun hahmoa vähän pilkataan. Jos tätä asiaan vihkiytyneellä kaveriporukalla katsoo, naurua lienee odotettavissa. Tyylitellyt, hyvin selkeästi tietokoneanimaatiolla avustetut shokkikohtaukset eivät kuitenkaan ole tauottomia kuten vaikkapa vuoristoratamaisessa Drag Me to Hellissä. Painopiste on tarinan ja jännityksen rakentelussa. Pahis on todella paha. Pimeissä tunneleissa koliseva juna on uhkaava. Kokeilisin tätä pimeänä yksinäisenä iltana.

Ei mikään sen ihmeellisempi, kuin luonteva näyttelijäntyö myi elokuvan minulle vajaassa viidessä minuutissa, kun Leon vuorovaikutti hetken huolehtivan tyttöystävänsä Mayan (Leslie Bibb) kanssa. Kummallekaan hahmolle ei toivo mitään pahaa. Puolivälin tienoilla tunnelma oli huipussaan. Mikäli ohjaaja Ryuhei Kitamura näki parhaaksi pitää kuvakulman uhrin silmien takana ja hetkeä myöhemmin uhrin pää lähti lentomatkalle, koin tämän olennaisena osana kieroa tunnelmaa, enkä huumorina. Elokuva ilmeisesti onnistui palauttamaan aivoni aiempaan palautuspisteeseen: en ollut enää turtunut kauhuveteraani, vaan henkilö, joka on juuri oppinut nauttimaan kauhunväreistä. Muutama latteaksi jäänyt kohtaus ei häivyttänyt fiiliksiä. Väkinäinen ja laiskasti kirjoitettu juonenkäänne, jossa kaksi sivuhenkilöä päättää - naps vain - vajota samalle tasolle, johon päähenkilö on taantunut hiljalleen, pilasi elokuvan minun silmissäni.

Juttu on niin, että useimmat Clive Barkerin ja Stephen Kingin tapaisten kirjoittajien tarinoista ovat rehtiä roskaa. Arvasin 40 minuutissa The Midnight Meat Trainin loppuratkaisun kaikkine yksityiskohtineen. Tämä ei haitannut minua. Tunnelma on kaikki kaikessa. The Midnight Meat Train valitettavasti menetti puristusotteen kiveksistäni vain joitain hetkiä ennen, kuin tunnelman oli tarkoitus kantaa täyttä höpönlöpöä. En enää uskonut päähenkilöihin, joten leffa taantui kaikkien kilpailijoidensa tasolle. Lopetus on intensiivisesti kuvattu ja sinänsä viihdyttävä, mutta tässä vaiheessa oli tylsää yrittää kääntää aivonsa vaihteelle "veripalttua, kiitos". Joka tapauksessa, elokuva ansaitsee tilaisuuden, jos lajityyppi on lähellä sydäntä.