Kumma pikkutyttö raapustelee intohimolla numeroita paperiin, joka päätyy koulun aikakapseliin. 50 vuotta myöhemmin kapseli avataan. Muiden oppilaiden tutustuessa edelläkävijöittensä piirustuksiin, eräs pikkupoika arvailee saamansa numeropaperin olevan matemaattinen pähkinä. Pojan Nicolas Cagen näköinen fiksu viskisieppo isä hoksaa, että paperissa on ennustettu "kaikki" menneiden vuosikymmenten suurkatastrofit suurella tarkkuudella. Ja hui: muutama onnettomuus on vielä tapahtumatta. Iskän yrittäessä päästä juonesta kärryille, poika alkaa nähdä kummia unia ja fyysisiä olentoja metsän reunalla.

Huonompiakin kuvia on tehty kuin Tieto. En kuitenkaan ole varma osaanko perustella edes itselleni, miksi minulla on lievää tarvetta puolustella sitä. Dark Cityn ja I, Robotin tirehtöörin Alex Proyasin uusin on epätasaisesti ohjattu, kirjoitettu ja näytelty. Jossain vaiheessa ajattelin, että perusidea sentään toimii, mutta lopputekstien kohdalla en edes tiennyt mikä perusidea on. Numerot ja muukalaiset tietenkin liittyvät olennaisesti toisiinsa. On helppo arvata, miten. Juoni on olemassa - mutta miksi se itse paperi on? Ja miksi se oli piilossa? Miksi sen löytää tiedemies, papin poika? Miksi sen ennustukset kattavat juuri 50 vuotta? Eräässä vaiheessa Cage ja kakara haluavat mennä kohteeseen, joka selviää paperista, mutta käytännössä tapahtumat joiden kulkua paperi muuttaa, eivät ole olennaisia kokonaisuuden kannalta. Paperia verrataan ohimennen Raamatun profetioihin, mutta lukuisat yksityiskohdat eivät sovi yhteen tulkinnan kanssa.

Paperilla on merkitystä lähinnä Cagen hahmolle henkilökohtaisesti. Mies kertoo olevansa kliseinen elokuvahahmo: "vaimoni kuoli ja heti tajusin, ettei elämällä ole tarkoitusta ja että kaikki on vain kemiaa ja sattumaa". No, paperi tietenkin todistaa, että mies on jollain tasolla väärässä. Elokuvassa käsitellään hämmentävän pinnallisesti suurimpia mahdollisia kysymyksiä. Yksikään kysymys ei ole tuore, eikä mihinkään yritetä antaa vastausta. Missään vaiheessa ei selitetä edes sitä, miksi vieras taho vaivautuu varoittamaan satunnaisista onnettomuuksista, tai mikä konkreettinen tai symbolinen merkitys sillä on, että jollakin on tämä kyky. Elokuvassa ei ole logiikkaa Spockin korvatöhnän vertaa.

Pidin jollain tasolla lähinnä kai siitä, että Tieto ottaa itsensä vakavasti. Tekijät taatusti uskovat tuottavansa laatua kaavamaisen rahastuksen sijaan. Tiedossa on vanhan ajan tieteisroskan karismaa. Cagen ylinäyttelemän leskimiehen kehitys mörkistä alkoholistista elämän perusasiat hyväksyväksi hepuksi on jotenkin sympaattinen. Työtään Cage ei tunnetusti osaa kuin oikeassa ohjauksessa. Kun Proyas tahtoo Cagen miettivän syvällisiä, Cage tuijottaa sieluttomasti eteenpäin kuin nukahtaneena. Kun Proyas tahtoo Cagen häkeltyvän elämää suuremmista asioista, Cage irroittaa naurut. Myös lapsinäyttelijät ovat kömpelöitä. Iso osa syystä menee Proyasin ja käsikirjoituksen piikkiin: kohtaukset ovat toisinaan oudon väkinäisiä, joten näyttelijöiltä on turha ihmeitä odottaa.

Pidin myös näkemyksellä luodusta silmäkarkista, sain jopa kylmiä väreitä, vaikkeivät puutteet jääneet huomaamatta. Esimerkiksi tietokoneella selkeästi luodut liekit pitivät kökkötunnelmaa yllä vakuuttavan kohtauksen jälkeenkin. Kivaa, ettei Tiedossa pauku ja räjähtele huvin vuoksi: kun päähenkilö näkee suurta kärsimystä, Cage ja käsikirjoitus yrittävät reagoida asianmukaisesti. On helppo ymmärtää, mihin tekijät tähtäävät tunnetasolla, mutten voi uskoa, että kukaan osaa selittää tyydyttävästi, mistä sekametelisopassa on kyse. Tieto on maanläheinen draamajännäri ja jytisevä Hollywood-tuotanto ja tavallista kehnompi jakso Salaisia kansioita - ja sitten se kai yrittää ohimennen kritisoida ihmisen perusluontoa ja tarjota korkealentoisia unikuvia... joilla on jotain naiivia symbolista merkitystä, jos katsoja viitsii muistella kaikkea aiemmin tapahtunutta. Turha tuntea syyllisyyttä, vaikkei viitsisikään. Useammin kuin kerran Tieto tuntuu unohtavan itsekin kaiken mitä tapahtui aiemmin kuin edellisen puolen tunnin aikana.

Cagen tähdittämän The Wicker Manin nähneet odottavat uutta teosta, jonka äärellä nauraa itselle elinvuosia. Tieto on turhan pitkäveteinen ansaitakseen tällaista suositusta, mutta kestää rehellinen roska katselua siinä missä tietyt 50-60 vuotta vanhat "tieteisklassikotkin".