Sairaalaan pääsee kaatumalla. Monella tapaa vertauskuvallista putoilua sisältävä fantasiadraama The Fall kertoo masentuneesta miehestä, joka tapaa lasaretissa kätensä murtaneen siirtolaislapsen, joka puhuu kohtuuhyvää englantia. Pienistä kommunikointivaikeuksista huolimatta mies alkaa kertoa tytölle tarinaa viidestä sankarista, jotka vannovat kostoa pahalle pösölle jossain huuhaatodellisuudessa. Pikkutyttö näkee tapahtumat päässään hieman kömpelönä satuna. Kaikki päähenkilöt ovat kärjistetyn persoonallisia mukaelmia tutuista kasvoista. Maailmassa on muutama ohjaaja, joka kykenee pitämään aikuisen hereillä, kun lähtökohdat ovat nämä.

Ohjaaja Tarsem onnistuu ja ansaitsee papukaijamerkin omaperäisyydestä. The Fall on silmiä pyörittävä fantasiaelokuva, joka tietokonetehosteiden sijaan turvautuu kekseliäisyyteen ja maapalloon: lavastetaiteen ohella luonnon ja ihmiskunnan ihmeet toimivat ylvään kauniina silmäkarkkina. Tarsem on kuin se mies sairaalavuoteessa, ja katsojan on helppo taantua pirteäksi pikkutytöksi. On ilahduttavaa, kun aikuinen osoittaa huomiota kertomalla satua - vaikka tarina melko väsähtänyt onkin?

The Fall ottaa riskin. Jo aloituskohtaus saa vulgäärit imbesillit repimään pelihousunsa, kun tyylitellyn taiteen merkitys ei avaudu. Jatkossa näkymät menevät surrealismin puolelle, mutta ne on helppo hyväksyä eteenpäinkävelytarinan osasina. Ensivilkaisulla The Fall hellii nimenomaan silmiä; kuvan, äänen ja tarinan yhteistyö ei välttämättä saavuta niin korkeaa lentoa, kuin mihin herrat tyyliin Gilliam, Burton & del Toro parhaimmillaan kykenevät. Vitsi on siinä, että The Fall on suunniteltu avautumaan vähitellen, loppua kohden. Toinen katselukerta on vahva ja välttämätön elämys.

Usein toivon, että kivalta vaikuttavan filmin palaset loksahtaisivat yhteen näin tyydyttävästi. The Fall tuntuu enimmän aikaa leffalta, jossa on reippaasti enemmän hyvää kuin huonoa. Pikkutyttö on erinomaisen söötti, symppis ja luonnollinen; satu on kiva; varsinaisena koukkuna toimii kysymys siitä, mitä herra tarinankertoja tytöstä haluaa. Kun elokuva näyttäisi päättyvän juuri niin kuin etukäteen voi arvata, lopetus on tunnetasolla täysin tyydyttävä. Elokuva ei kuitenkaan ole vielä ohi. Tarsem lyö kaikki kortit pöytään ja nostaa teoksensa aivan uudelle tasolle. Jopa tietokonetehosteista kieltäytyminen paljastuu tarkoituksenmukaiseksi tyylikeinoksi.

Kerrottava satu ei ole järin hienovarainen vertauskuvana, mikä on loogista. Jos aikuinen yrittää kertoa lapselle tarinaa, hän joko muistaa jotain ulkoa, tai sitten hän kokkaa jotain kokemuksiensa pohjalta keijupölyllä maustettuna. The Fall pitää sen juuri sopivan epäselvänä, miten henkilökohtaisia kertoja loruilee. Tarsem ikään kuin esittelee katsojalle kaunista kotiaan: vasta kun rentoutunut vieras ymmärtää missä hän on, isäntä alkaa viipaloida sipulia kuin viimeistä päivää. Elokuvan ainoa varsinainen yllätyskäänne on se, kuinka paljon siitä on alkanut välittää. Kauniit kuvat tai vertauskuvat eivät itketä, vaan draama.

En yllättynyt oppiessani jälkikäteen, että Tarsem harrasti luovia stuntteja saadakseen näyttelijät käyttäytymään luontevasti. Erityisesti käsitellessään pikkutyttöä pikkutyttönä Tarsem pääsee askeleen pidemmälle, kuin kilpailevat visuaaliset visionäärit ovat päässeet vastaavissa laatuleffoissa tyyliin Tideland ja Pan's Labyrinth. Tämä sanottunakin, siitä ei ole epäilystä, etteikö perverssin kauhuleffan The Cell viimeksi ohjannut Tarsem olisi kiinnostunut näköaistin nussimisesta enemmän kuin mistään muusta. Ohjaaja yhtä kaikki tekee parhaansa rakentaakseen jotain syvästi tyydyttävää, mikä sitoo kokoelman kummia unia yhteen. Puutteista huolimatta tuomitsen The Fallin joksikin, jota voi todella rakastaa.