Aah! Uuh! Valkokankaalle heijastetaan taas ehtaa käsityötä! Nukkemestareita ei ole komentanut sen vähäisempi tirehtööri kuin Henry Selick, joka ohjasi myös Tim Burtonin ideoiman nukkeanimaation Painajainen ennen joulua. Jos tietokoneilla voidaankin saavuttaa mitä tahansa, tehtailevat alan studiot valitettavasti vain tietynnäköisiä, tietyissä turvallisissa rajoissa pysytteleviä tuotteita. Teoriassa fysiikan lait rajoittavat Selickin taidemuotoa, mutta käytännössä Coraline yllättää ja lumoaa kekseliäillä ja aidosti pimahtaneilla näkymillä, jollaisista tuskin kannattaa uneksiakaan Ice Age 3:a odotellessa. Katsojan ei tarvitse olla antiikkinen muodikkaasti kolmiulotteisen animaation äärellä, paitsi ehkä siinä mielessä, että sielukkaat lastentarinat ovat lähempänä sydäntä kuin kohellus. Coraline palautti lapsuudesta mieleeni jonkun vanhan paukkuvan VHS-kasetin, jossa seikkaili joku hassu nolo pelottava örrimörri.

Neil Gaimanin lyhyestä kirjasta napsaistu tarina on peruskamaa. Coraline on tyttö, jonka perhe muuttaa vanhaan kartanoon. Vanhemmat ovat etäisiä, eikä Coraline ole tyytyväinen mihinkään. Talosta löytyy salaperäinen ovi, joka vie Coralinen toiseen todellisuuteen, joka pääpiirteittäin vastaa omaamme. "Toisella äidillä" ja "toisella isällä" on iljettävästi napit silmien paikalla, mutta Coraline saa kerrankin huomiota. Kun Coraline vierailee toiseudessa toiseen kertaan, toiset vanhemmat pistävät vielä paremman show'n pystyyn... mutta eivät toisaalta enää kutsu itseään "toisiksi". Leffa toimii kuin kansantarinat. Onnenpotku paljastuukin hyytäväksi painajaiseksi. Tietyt lapset tulevat rakastamaan jokaista hetkeä; toisessa ääripäässä itketään ja valvotaan öitä.

Tapahtumat sijoittuvat kartanoon ja pihaympäristöön. Talossa asustaa myös ikääntyneitä viihdetaiteilijoita, jotka herättävät hilpeyttä jo ennen, kuin heidän nappisilmäiset versionsa tekevät juuri sellaisia ihmeellisyyksiä, kuin lapsi voi kuvitella alkuperäisten versioiden harrastavan kun silmä välttää. Näkymiä ei tee mieli kuvailla tarkemmin näin arvostelussa, mutta vaahdotaan, että on uskomatonta mihin nukkeanimaatiolla pystytään, ja vihjaistaan, että vuoden messevimmät tissit nähdään tässä leffassa ja niitä esitellään turhankin anteliaasti. Kauhufilmi mikä kauhufilmi.

Rajoittunut tapahtumapaikka on askarreltu suurella vaivalla yksityiskohtiin panostaen. Olen kuollakseni kyllästynyt DVD-kiekkojen kaavamaisiin bonusominaisuuksiin, mutta katsaus Coralinen kulissien taakse kiinnostaa jo etukäteen. Nuket paitsi näyttävät hyvältä, myös käyttäytyvät sielukkaammin kuin useimmat ihmisnäyttelijät. Esimerkiksi Coraline itse ei välttämättä ole käsikirjoituksen tasolla se kiintoisin päähenkilö, mutta tyttö on herttainen hieman vinoine hampaineen ja kaikkine luontevine eleineen, jotka saavat High School Musicalien ja Twilightien tähdet näyttämään nukeilta. Kun tarinan sisäisessäkin maailmassa nukeilla on roolinsa, olisi vaikea kuvitella osuvampaa toteutustapaa.

Visuaalinen loistokkuus, kekseliäisyys ja yhtälailla silmille hellä 3D:n käyttö hyvin pitkälti peittävät sen puutteen, että Coraline on yllättävän hidas ollakseen animaatio, jossa jokaisen sekunnin kymmenesosan eteen on tehty töitä. Selickin aiemmat animaatiot, Painajainen ja James ja jättipersikka, ovat Coralinea lyhyempiä ja lisäksi musikaaleja, vaikkei Coraline kerro laajempaa, vaan jopa rajoitetumman tarinan. En pidä mistään enempää kuin animaatiomusikaaleista, joissa ei ole löysää sekunnin vertaa, mutta sitä on arvostettava, että Coraline ikään kuin uskaltaa olla "oikea elokuva": tämä olisi toiminut oikeillakin näyttelijöillä, joskaan ei näin hyvin. Coraline ei kenties ole herkkua keskittymishäiriöistä kärsiville, mutta visuaalisena taideteoksena se on kiehtova kuin mikä tahansa. Lapset jotka eivät tästä pidä, kannattaa palauttaa haikaralle.