Sunrise Avenue teki uskomattoman nousun kansainväliseksi tekijänimeksi On The Way To Wonderland -rieskallaan. Allekirjoittaneen kohdalla albumi istui autosoittimessa kuukauden päivät vaikka tarkempaan kuunteluun ei ollut aihetta. Liian pitkä albumi hengästytti muutamalla tehosiivulla mutta pohjoismaan murteella hoidetut vokaalit ja konsonantit jättivät halvan jälkimaun. Popgasm on vieläkin siistimpi ilmestys. Bändi liikkuu vaarallisilla rajoilla, uskottavuus on vähissä ja rahapirulle on annettu enemmän kuin pari kättä ja ohjaajan vastuu. Jenkkilän poprock-kuviot hallitaan ja välillä Sunrise Avenue katoaa American Idol -albumien soundimaailmaan. Kuitenkin, bändissä on ripaus ripeämpää henkeä kuin ison veden takaisilla kasvottomuuksilla.

Soundeissa on havaittavissa lievää leikittelevää asennetta. Bändi ei yritä peittää selkeää radioystävällistä asennettaan. Mukana on myös muutamia törkeän laskelmoituja mutta kuitenkin teinikuuntelijat koukuttavia iskuhetkiä. Särö ja rautalanka on vähissä, puhutaan tosiaan POPgasmista. Birds And Bees on oikeastaan kiekon kiukkuisin sivallus, biisi erottuu kaavasta mutta ui myös vastavirtaan ajatellen albumin yleistä ilmettä. Kitarapop on albumin elossa pitävää leipää. Dream Like A Child ja tehohitti The Whole Story antavat uskoa korkeista listasijoituksista. Not Again tekee temput kertakuulemalla. Bye Bye (One Night Kind) on jollain lailla ärsyttävästi sukua Roxetten idiootti-iskelmälle How Do You Do. Muutamia siivuja ei herkkä heavy-hemmo pysty kuuntelemaan ilman vakavia yliherkkyysreaktioita.

Sunrise Avenue on niin siisti, ettei bändistä tahdo saada otetta. Mikäs siinä, jos bändi on suoraselkäisesti pop ja listaviihdettä, olkoon. Lettu on mukavan pakotonta ja rentoa rock-iskelmää. Edelleen Sunrise Avenue maistuu paremmin kuin vastaavat Amerikan kevytherkut.