En jaksa ruikuttaa siitä, että sarjamurhaajaraina My Bloody Valentine 3D on kaavamainen, koska keksin valittaa, että se on 70 minuuttia liian pitkä. No mutta, perusasiat ensin. Mikä juhla saa murhaajan vesikauhuiseksi? Ystävänpäivä. Miten juhla vaikuttaa tapahtumiin? Murhaaja asettelee sydämiä nätisti konvehtirasioihin. Murha-ase? Hakku. Naamio? Kaasunaamari. Henkilöllisyys? Salainen, joskin kymmenen vuotta sitten kuollut alkuperäinen hakkumies on saattanut nousta haudastaan. Kunhan murhat ovat messeviä ja tissit näytetään, ihminen katsoo tällaisen pläjäyksen kolmiulotteisen version aivan vapaaehtoisesti? Totta, totta.

En kuitenkaan voi lakata ihmettelemästä, miksi elämän täytyy olla näin kaavoihin kangistunutta. Minä haluan tarkalleen ottaen: kolmiulotteisen mielikuvituksellisen verilöylyn, joka on koko ajan "Slash! Whoos! Bäng!" ja joka saa minut olemaan niinku "Jösses! Iik! Aah!". Jos tällainen vuoristorata kestäisi 30 minuuttia, maksaisin siitä mielelläni 5 euroa, ja taatusti kävisin teatterissa kahdesti. 10 euroa tunnista täyttä viihdettä kuulostaa hyvältä diililtä sekä minun, tekijöiden että teatterin kannalta. Mutta ei. 100 minuutin väkisin pitkitetystä jaarittelusta pitää maksaa yli 10 euroa, koska tämä on perinne.

Se alkuperäinen hakkumies, kaivosonnettomuuden uhri, heräsi aikanaan koomasta täysiverisenä tappokoneena, joten hänet eliminoitiin. Kymmenen vuotta myöhemmin kaupunkiin palaa miekkonen nimeltä Tom, jonka hakkumies olisi kenties tahtonut tappaa. Tomia syytetään yhä onnettomuudesta ja hän aikoo aiheuttaa lisää onnettomuutta koko pienelle pitäjälle myymällä osuutensa kaivoksesta. Tom on elokuvan sankari, joten kenties hän vielä harkitsee asiaa. Myönteisesti hänen läsnäoloonsa ei suhtauduta, sillä paluun tekee myös hakkumies. Tomin entisen tyttöystävän nykyinen puoliso on sheriffi, ja tämähän jo kertookin kaiken siitä, minkälaisten jännitteiden pohjalta jatkossa pelataan.

Leffasta puuttuu tyyli, mutta teknistä osaamista löytyy. 3D toimii mainiosti. Leikkaukset ja taustojen sumentamiset on tehty niin harkiten, että elokuvaa on melkein yhtä helppoa katsoa kuin tavallista elokuvaa; silmät eivät kierry ja tipu päästä, kuten järkyttävän surkean Scar 3D:n aikana. Rakastan säpsähtelyä, mutta en säpsähtele enää paljon millekään, joten luonnollisesti arvostan sitä, kun hyppään oikein kylmien väreiden arvoisesti. My Bloody Valentine 3D sisältää noin kolme erinomaisen tehokasta kohtausta. 3D myös tehostaa perustason materiaalia, jossa on yritystä. Jokainen tällaisten leffojen ystävä hymyilee - suuntautumisesta riippumatta -, kun murhaaja jahtaa tissien vilauttelijan sijasta blondia, joka ei häpeä retostella aidossa eevan asussa. K18-tason väkivalta on kaksipiippuisempi juttu. Auki revittyjen ruhojen anteliaalla esittelyllä ehkä pyritään luomaan tunnelmaa, mutta kun tekijöiltä puuttuu tyylitajua, ei monella näyllä ole kuin halpaa shokkiarvoa.

Pari sanaa siitä 70 minuutista, jota en tahtonut nähdä. My Bloody Valentine 3D alkaa lupaavasti, mutta väsähtää. Kolmiodraaman osapuolet ja pari ukkoa nahistelevat yrittäessään keksiä, miksi sakkia murhataan irrallisissa episodeissa, joista useamman voisi leikata pois naps noin vain. Lukuunottamatta naamiomurhaajaa ja nudistia, vanhat patut Tom Atkins ja Kevin Tighe ovat ainoita katsomisen arvoisia ihmisyksilöitä koko teoksessa. Useimmat roolit on miehitetty saippuaoopperoihin soveltuvilla lahjakkuuksilla. Kun hakkumiehen uhrit ovat jopa kuivempaa sakkia kuin perinteiset typerät teinit, on hankala arvostaa perinteistä "jännitystä", jossa "tunnelma tiivistyy", kunnes hahmo huokaa helpotuksesta, jolloin murhaaja aina iskee. Hyväksytään se, ettei tämä voi olla lyhytelokuva. Silti vähintään 20 minuuttia olisi kannattanut jättää leikkaamon lattialle.

Kuten kaikkia aiempiakin 3D-elokuvia Suomessa, My Bloody Valentine 3D:tä voi suositella lähinnä heille, jotka tahtovat tutustua uuteen, hilpeään tekniikkaan (kyseessä olevan lajityypin parissa). Tutustuminen sinänsä kannattaa.