Jim Carreyn utopistinen komedia Yes Man suosittelee kokeilemaan kaikkea. Jännäri Donkey Punch huomauttaa, ettei koskaan kannata kokeilla yhtään mitään.

"Donkey Punch" tarkoittaa lyöntiä, jonka henkilö suuntaa partnerinsa niskaan pyrkiessään maksimoimaan nautintonsa määrän hetkeä ennen orgasmiaan harrastaessaan entuudestaankin ahdasta anaaliseksiä kliseisessä asennossa. Niin - kyseessä on yritys kokea raiskauksen ilot vapaaehtoisessa seksiaktissa. Tekniikan moraalin tai vaarojen kauhistelu on turhaa, onhan meillä tämä leffa. Olipa kerran ihan tavallinen bileitä ja pimuja rakastava brittijannu, joka oppi Mallorcan reissulla, että hänen ja vesikauhuisen murhaajanekrofiilin välillä on enemmän eroavaisuuksia teoriassa kuin käytännössä. Uppistakeikkaa.

Ei kasata vastuuta yhden tanelin harteille. Tarina alkaa, kun blondinsuttura, sähäkän kissan käsipeilissään näkevä neiti ja kiltti narussa vedettävä lammas tapaavat joukon poikia, jotka ovat yhtä komeita kuin he ovat kauniita. Mitä? Pojat toimivat huippujahdin miehistönä? Veneen, jossa on viinaa... Ainoastaan lammas on vastahakoinen, kun lutikat taas ovat valmiita loisimaan ja pyllistämään tuntemattomille pukeille katu-uskottavuuden etikettisääntöjä noudattaen. Lammas lähtee mukaan, mutta tosi fiksusti kurtistaa kulmiaan ennen huumeiden vetämistä. Orgiat alkavat lupaavasti, vaan tyssäävät kuin seinään. Onneksi pojat alkavat joukolla järkeillä asioita kuntoon. Sillä näinhän miehillä on tapana tehdä: käyttää järkeä ja logiikkaa naama peruslukemilla. Ainoa kana joka ei kotkota hädissään, on se jolta murtuivat juuri niskat.

Donkey Punch on pähee nimi elokuvalle. Ehkä kyseessä on musta komedia. En ole varma, koska vitsejä ei ole ensimmäistäkään. Tehokkaammin tämä kuitenkin huumorintajuuni iski kuin hiostava, teennäinen jäte tyyliin Sairasta sakkia. Donkey Punchin hauskin puoli on perususkottavuus. Jo siinä on suuri ero, miltä ihmiset tuntuvat oikeasti ja miltä ihmiset tuntuvat Hollywood-elokuvissa. Pienen budjetin brittileffassa kauniit, omalla vaatimattomalla tavallaan karismaattiset bile-eläimet tuntuvat tekevän juuri sitä mitä he Mallorcalta lähtivät hakemaan. Nuoret ovat rajuja rampeja ja riinoja, mutteivät mitenkään poikkeuksellisia ottaen huomioon tarinat, joilla tietty osa nuorisosta lesoilee. Kohtalokas lyönti ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta. Uhri on hädintuskin uhri: hän ihan vapaaehtoisesti antautuu ventovieraille, jotka laskivat juuri leikkiä naisten hakkaamisesta. "Olen hardcorea", kuiskaa laatuleidi unelmavävylle.

Siinäkään ei ole mitään tavatonta, että jotain kamalaa tapahtuu. Elokuva menettää uskottavuutensa vasta, kun useampi kuin yksi henkilöistä alkaa käyttäytyä todella huonosti. Tällöin elokuvasta tulee misantrooppinen nautinto, joka on erityisen suositeltava itsensä kattohuoneistoon lukinneille vihaisille mummoille. Helvetin kakarat! Jokainen hahmo tekee jotain ala-arvoista. Verelläkin läträtään, mutta elokuva ei alennu itsetarkoitukselliseen sekoiluun, joihin tällaiset tarinat monesti kaatuvat. Myös Hollywood-kaavalla tehdyistä toiminnallisista jännäreistä otetaan tiettyä etäisyyttä.

Ympäristö on erittäin rajoitettu. Suurimman osan aikaa hahmot jauhavat jöötiä yrittäessään ymmärtää, miten tovereiden päässä tapahtuu. Kiihkeämpiäkään kohtauksia ole pilattu mukatyylikkäällä leikkauksella tai liian alleviivaavalla musiikilla. Tapahtumat etenevät vääjäämättä kuin kyseessä olisi näytelty dokumentti. Dokumentin, tai kotivideon tunnelmiin yltävä elokuva ei tarvitse samaistuttavia hahmoja: tapahtumien seuraaminen on kivaa kuin perusmummomainen tirkistely. "Vaistosin ensi silmäyksellä, että tuo kovanaama on idiootti - ja nyt se hajoaa paineen alla! Heh eh heh, hyvä minä!"

Olin valmis antamaan korkeammankin arvosanan, mutta valitettavasti vitsistä puuttuu se viimeinen "punch line". Ehkei tämä sittenkään ole komedia? Tylsää.