Italialainen tunnelmametallibändi Lacuna Coil julkaisi ensimmäisen albuminsa jo viime vuosituhannen puolella. Bändi on pysynyt tiukasti kakkosdivisioonan puurtajien joukossa. Naisvokaaleilla hoidettu ulosanti ei ole genrensä terävintä antia mutta bändi ei kaadu suinkaan vokaaliosastoon. Lacuna Coil on ehkä hieman vähentänyt nü-metallista kuvastoa mutta kovin kevyissa vesissä bändin goottivirityksillä vahvistettu poppimetalli saalistaa. Orkesteri on kuin Evanescencen ja Linkin Parkin köyhän miehen ristisiitos. Albumi on viihdyttävä mutta toisaalta kovin näköalaton ja yllätyksetön - suoranainen tylsyys iskee vain muutamien siivujen kohdalla.

Kiekon aloittava Survive osoittaa purevaaa hittikerrointa ja toimivaa Linkin Park -kopiointia. Oikeastaan albumin kappaleissa, joissa miehinen ulosanti ottaa laulusta osavastuun, homma osoittaa selkeästi Linkin Parkin suuntaan. Paras esimerkki edellämainitusta on albumin nelosraita I'm Not Afraid - jos ei kopio niin hengessä ollaan vahvasti mukana. I Won't Tell You ottaa reilumpia tanssiaskeleita, kutittelee korvaa mutta kovasti vaikuttaa hittihakuiselta siloposkipomppumetallilta. Ainakin allekirjoittaneen kohdalla ärsytyskynnys ei vajoa punaiselle, Lacuna Coil onnistuu poppimetallin genrerajojen sisällä mukavasti. Jenkkiläiseltä kuulostava tekele on kuitenkin harmittavan hampaaton. Välillä meno muistuttaa Paradise Lostin One Second ja Host -albumien goottirokkailua ja syntikkahämyilyä.

Lacuna Coilin tuoreen albumin kannessa on jonkinlainen bling bling -kranaatti. Bändi vaikuttaa niin sisäsiistiltä, että porukka varmaan kuseekin pelkkää hunajaa. Pieni särö ja raivohenki ei olisi pahitteeksi, mitä me teemme kakkosluokan Linkin Parkilla? Shallow Life -rieskalla pari osuvaa biisiä etsii itselleen vertaistaan seuraa, turhaan. Pisteet tunnelman luonnista ja Cristina Scabbian ikinuorekkaasta imagosta.