Lee ja Will päätyvät koulun käytävään päinvastaisista syistä. Lee on pieni paholainen, ikäisekseen jopa karismaattinen mestarihuijari, ainakin kunnes elokuvantekijät unohtavat tämän. Kiihkouskovaisen perheen enkeli Will ei saa katsoa televisiosta edes dokumentteja. Onnekkaasti Willillä piisaa mielikuvitusta omasta takaa ja vaikka muille jaettavaksi. Kun tämä isätön uskovainen näkee Leen tehtaileman piraattikasetin ensimmäisestä Rambosta, hän riemastuu, yhdistää välittömästi kaikki langat yhteen ja muuttuu fantasioissaan "Rambow'n pojaksi", jonka on pelastettava isänsä variksenpelätiltä ja muilta ruutuvihkoon töherretyiltä kummajaisilta. Lee aikoo käyttää Williä hyväkseen Duudsonit-tyyppisessä harrastuksessa, mutta pojat päätyvätkin kuvaamaan leffaa Rambow'n poika harrastelijakisaa varten.

Kiva idea. Käytännössä Son of Rambow on yhtä uskottava draama kuin useimmat komediat ja yhtä hauska komedia kuin useimmat draamat. Jos erinomainen Silta salaiseen maahan ja omaperäinen Be Kind Rewind purettaisiin alkutekijöihinsä ja romuläjästä koottaisiin yksi mestariteos, jäljelle jäävä yhdentekevä roska olisi jotain sellaista kuin Son of Rambow. Elokuva tuntuu juurikin siltä, kuin irralliset elementit olisi järjestelty joten kuten ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi huonolla rytmitajulla. Se on kaikki loogista, että amatöörileffa auttaa poikia ystävystymään ja selvittämään yksityiselämän ongelmia. Son of Rambow kuitenkin unohtuu aivan liian pitkiksi ajoiksi sivuraiteille, jotka eivät tunnu palvelevan kokonaisuutta - jos siis edes tajusin, mikä on jutun juju.

Kenties elokuva yrittää juhlia lapsuutta, poikien juttuja, tekemisen iloa ja/tai amatööritoiminnan autuutta. Kenties elokuva yrittää olla realistisen sijaan anarkistisen kummallinen kuten Be Kind Rewind. Son of Rambow kuitenkin näyttäytyy persoonallisena lähinnä muutamana lyhyenä hetkenä maalaillessaan kuvia Willin fantasioista. Muut kummallisuudet vain syövät uskottavuutta. Yhtenä hetkenä kakara singotaan katapultilla korkeuksiin kuin Kelju K. Kojootti, ja tämän pitäisi olla hauskaa. Toisena hetkenä vastaavan sarjakuvamaisuuden pitäisi olla dramaattista. Son of Rambow ei tiedä miltä sen pitäisi tuntua, joten se ei tunnu miltään.

Pojat ovat niin nuoria, ettei heidän harrastuksensa ole hauska. Jos joku kykenee jo kersana saamaan muovikoiran lentämään nollabudjetin toimintaelokuvassa, hän todennäköisesti voittaa Oscarin aikuistuttuaan. Ikään suhteutettuna ohjaaja-kirjoittaja Garth Jennings on se todellinen koheltaja. Son of Rambow kestää puolitoista tuntia lähinnä kai siksi, että lyhyempi leffa olisi sotinut Jennigsin kunniakäsityksiä vastaan. Poikien tarina olisi kerrottu tunnissa. Väkisin päälle liimattu puolituntinen kertoo lähinnä siitä, kuinka androgyyni ranskalainen vaihto-oppilas ja tätä cooliuden kingiä ihailevat nörtit tahtovat mukaan elokuvaan. Ei siinä mitään, jos pojat olisivat ohimennen pari avustajaa värvänneet, mutta tämä sivujuoni luiskahtaa idioottimaisuuden puolelle kaikessa laajuudessaan ja yhdentekevyydessään.

Mitä vähemmän Son of Rambow yrittää, sitä vakuuttavampi se on. Lapsinäyttelijät ovat luontevia epäuskottavasta dialogista huolimatta ja heidän intohimoihinsa on helppo samaistua. Humpuukihetkistä osa on huvittavia ja osa muuten vain särmikkäitä. Useampaan kertaan kävi mielessä, että kaksi lapsinäyttelijää ja kamera on kaikki mitä elokuva tarvitsee. Toisin sanoen tämä pienen budjetin brittielokuva kärsii samoista ongelmista kuin monet ylipaisuneet tuotannot. Loppupuolisko edustaa jo täysiveristä, vaivaannuttavan kaavamaista Hollywood-tuubaa, joka adam-sandlermaiseen tyyliin alleviivaa, ettei elämässä ole mitään hohtoa, ennen kuin koko pirun kyläyhteisö tekee jotain täydellisen epäuskottavaa juhliakseen erinomaisuuttasi. Leffasta ei puutu kuin oikeudenkäynti, jossa pojat pitävät koskettavan palopuheen siitä miksi he rikkoivat tekijänoikeuksia.