Kaahailufaneilla on kohta järjesteltävää. DVD-hyllystä löytyy jo Hurjapäät, sen jatko-osa 2 Fast 2 Furious ja osa kolme, Hurjapäät: Tokio drift. Kahden jälkimmäisen tarinan väliin sijoittuu Fast & Furious, jossa alkuperäiset tähdet tekevät paluun. Fast & Furious kunnioittaa kaikkia aiempia elokuvia, vaikkei tarinalla sen ihmeempää merkitystä ole kuin tällaisessa taiteessa yleensäkään. Leffa tienasi avausviikonloppunaan Yhdysvalloissa enemmän kuin saman ohjaajan Justin Linin Tokio drift ansaitsi kotimaassaan kaiken kaikkiaan. Ehkä muutkin kuin minä ovat odottaneet seteli kourassa, milloin Vin Diesel nähdään taas elokuvassa, jossa on muutakin hyvää kuin Vin Diesel.

Diesel on äijien äijien äijä Dominic Torettona, tuhatta ja miljoonaa kaahailevana roistona, joka onnistuu tekemään moraalisesti oikeita päätöksiä silloin, kun katsojaa vähääkään kiinnostaa. Toretto ryöstelee jengeineen bensaa liikkuvista tankkiautoista, mutta leppoisat päivät ovat päättymässä. Toretto lähtee kostonkatkuisista syistä kaatamaan huumeparonia, jonka piireihin on luonnollisesti mahdollista soluttautua vain voittamalla laittomat katukisat. Kuinka ollakaan, yksi Toretton kilpakumppaneista on pökkelön Paul Walkerin tulkitsema salakyttä Brian O'Connor. Toretto ja O'Connor jatkavat viha-rakkaussuhteensa vaalimista huumehemmojen purressa pölyä ja ottaessa osumaa siinä sivussa.

Toiminta tykittää; paukuttelullakin toisinaan maustetut kaahailukohtaukset ovat villin viihdyttäviä. Inhoan sitä, kun kriitikko vertaa filmejä videopeleihin, joten esitetään asia siten, että Fast & Furious ei välttämättä ole sellaisen katsojan mieleen, joka arvostaa aitoja stuntteja ja tekemisen makua tietokonetehosteiden sijaan. Elokuva ei ole vähääkään uskottava, ja tämä hyvin pitkälti on jutun juju, kuten jo naurettava aloituskohtaus huomauttaa. Puhutaan sittenkin videopeleistä. Diesel on niin vakuuttava kaahaillessaan kaivoskäytävissä ja liikenteen täyttämillä kaduilla, että aloin himoita Dieselin tähdittämää peliä Wheelman, jonka julkaisu näihin aikoihin on taktinen veto.

Paha kyllä Fast & Furious keskittyy välillä myös hahmoihin ja juoneen. Tällöin elokuvasta tulee Slow & Tedious. Diesel on erinomainen erikoistehoste, jonka karheaa karismaa katsoo ilolla elokuvassa kuin elokuvassa paitsi Tuttisoturissa. Toretton typsynä Lettynä kovaileva Michelle Rodriguez olisi Hollywoodin kuumimpia toimintatähtiä, jos naiset saisivat olla sellaisia, mutta häntä ei taaskaan osata käyttää oikein. Walker ja Toretton siskona jälleen nähtävä Jordana Brewster ovat tyhjänpäiväisiä patsastelijoita, kuten ovat suurinpiirtein kaikki muutkin tyypit konnista sivuhahmoihin. Torettolla on joitain huvittavia ja alustavan sielukkaita repliikkejä, mutta muun aikaa viihdytin itseäni pohtimalla, miten tarinan vähäiset mutkat olisi voitu vetää suoremmiksi.

Ohjaajalta olisi varmasti onnistunut sekä vakava toimintatrilleri, että kieli poskessa tehty pöhköpäinen pelleily, koska Fast & Furious on kiusallisesti jotakin tältä väliltä. Elokuva on välillä niin draamaa, niin draamaa, että kun vakavasta kohtauksesta siirrytään muovisten puolialastomien naisten zoomailuun, temppu tuntuu väkinäiseltä, vaikka sen pitäisi olla luonnollinen, hymyilyttävä osa testosteronitaidetta. Fast & Furious on tyydyttävää viihdettä Dieselin ystäville ja yleissivistystä heille, jotka ovat jaksaneet katsoa loppuun sarjan dieselittömät jatko-osat. Ensimmäisen osan tasolle tämä ei nouse, eikä tämäkään ole 2+ katselukertaa kestävä pienoisklassikko, jollaisista soisin Dieselin uran koostuvan.