Kukkahattu kukoistaa vain kananpaskalla täytetyssä päässä, jossa on runsaasti reikiä juuria varten. Clint Eastwoodin ohjaama ja tähdittämä Gran Torino tekee arvokkaampaa työtä rasismia vastaan ja monikulttuurisuuden puolesta kuin 100 000 julkisesti lässyttävää, putkinäköistä, tosiasioita vääristelevää kukkahattutätiä ja -setää, joiden elämäntehtävä on päällystää tie helvettiin hyvillä aikeilla.

78-vuotiaan Eastwoodin näyttelemä Walt Kowalski ei ole rasisti. Korean sodan veteraani jää leskeksi, muttei suostu vieläkään muuttamaan kotoaan: ei vanhuuttaan, ei vaikka etniset vähemmistöt ovat vallanneet naapuruston. Kowalski vihaa vinosilmiä ja mutiaisia, vaan eipä hän suhtaudu sen myönteisemmin lapsenlapsiinsa tai muihin veteliin valkonaamoihin. Vanhaa patua korpeaa, kun hän ei voi ymmärtää, mitä pirua linnun kauloja kotibileissään katkovat keltanaamat oikein mumisevat. Kowalskin äidinkieli on englanti ja tapa puhua korostetun ivallinen. Kun naapurin tyttö puhuu tätä samaa kieltä, Kowalski ymmärtää tyttöä, alkaa kunnioittaa häntä ja on avoimempi tytön kulttuurille. Kowalski saattaa olla kyrpiintynyt vanha ukko, mutta edes ikärasisti hän ei ole.

Kahdella esineellä on Kowalskille arvoa. Gran Torino on klassinen kaara vuodelta 1972. Kun naapurin tytön veli yrittää auton varastaa, saa nilkki samalla vaivalla tutustua kivääriin, joka on ollut Kowalskin turva eliniän. Epärehellisyyttä ei ole kirjoitettu aasialaisen perimään: poika on aivan henkilökohtaisesti perheensä pompottelema nössö, jolla ei tunnu olevan mitään mahdollisuuksia valkoisten maailmassa. Sen verran selkärankaa pojalla on, ettei hän liity vapaaehtoisesti apinajengiin, joka yrittää pakottaa hänet vähemmistönuorten vankilaan johtavalle uralle. Ei tarvita kuin katumusta ja osoitusta halusta elää ihmisiksi - ja muriseva setä Kowalski tarjoaa lähimmäiselle apua.

Gran Torino on kiireetön, rehellinen, elämältä maistuva draama, joka kertoo Kowalskin ja muukalaisten ystävystymisestä jengiväkivallan kummitellessa taustalla. Kyseessä on myös ylivoimaisesti hauskin elokuva, jonka olen tänä vuonna nähnyt. Kowalski suoltaa härskimpää ja kaksimielisempää herjaa kuin South Parkin Cartman ja hauskaa tässä on erityisesti se, ettei elokuva pakota Kowalskia katumaan puheitaan, vaikka se olisi poliittisesti korrektia. Yritin opettaa ihmisille jo yläasteella, että esimerkiksi "neekeri" on ihmisarvoa halventava sana, jota sivistynyt ihminen ei käytä vahingossakaan, ellei hän sitten ole kiukkuinen, kun poloiset pakolaiset ovat taas raiskanneet jonkun joukolla. Pohjimmiltaan Kowalski on samoilla linjoilla.

Gran Torino on täynnä vertauskuvia ja sanomaa, eikä vain kulttuurien yhteentörmäyksestä, vaan yleisesti ihmisyydestä. Jos solvauslinjalla jatketaan, elokuva esimerkiksi alleviivaa länsimaisesta kulttuurista sen, että toisten solvaaminen vain lujittaa ihmissuhteita, kunhan mitään ei oteta vakavasti, eikä loukkauksia mennä laukomaan ventovieraille. Tämä taas on jos nyt ei hienovarainen, niin toimiva vertauskuva siitä, että on helpointa maahanmuuttajalle itselleen, jos hän kunnioittaa valtaväestön arvoja niin kuin meidän kaikkien muidenkin kummajaisten on pakko. Erilaisille kulttuureille on aina tilaa - kunhan ei puhuta kulttuurityhjiössä syntyvästä jengikulttuurista. Kowalskille maistuvat mausteiset kanarullat kuten suomalaisille kebap.

Ohjaaja Eastwoodille luontevinta on luonnollisuus. Edellisessään, pukudraamassa Changeling – Vaihdokas Eastwoodin piti viedä meidät toiseen aikaan ja kertoa eeppinen tarina korruptiosta, epätoivoisesta äidistä ja murhaajasta. Kokonaisuus oli yhdentekevä. Tällä erää Eastwoodilla on ollut työstettävänä pikkunäppärä käsikirjoitus, jossa on enemmän merkitystä kuin tapahtumia. Olemalla itsevarma ja rento mutta jämäkkä kameran molemmin puolin ja käyttämällä pääasiassa luontevia vastanäyttelijöitä, Eastwood häivyttää käsikirjoituksessa kenties piilevän saarnaavuuden tunteisiin vetoavan materiaalin alle. Gran Torino voisi olla tämän vuoden Crash, mutta sen sijaan se on monella tasolla toimiva fiksu, kypsä, nautittava elokuva. Ellei Eastwood-fani tahdo mitään muuta kuin vielä yhden kovanaamapätkän Likainen Harry -saagan jatkoksi, Gran Torino ajaa siinäkin tapauksessa asiansa erinomaisesti.