Ruotsista rantautuu maahan melko laadukas salapoliisityyppinen jännäri Miehet jotka vihaavat naisia. Jos menestysromaaniin pohjautuvaa, provosoivalla nimellä varustettua yli kaksi ja puoli tuntia kestävää spektaakkelia lähtee sokkona katsomaan, siltä saattaa odottaa älyttömiä asioita, kuten sanomaa. Älä odota. Miehet jotka vihaavat naisia on luonnollisia kevennyksiä lukuunottamatta kuolemanvakava kertoessaan peruspöhkön ja halvasti shokeeraavan tarinan, jonka käänteitä kiinnostavampia ovat päähenkilöt.

Naisia ei vihaa keski-ikäinen toimittaja Mikael Blomqvist, jota pidetään suoraselkäisenä heppuna. Mies on menossa linnaan loukattuaan vaikutusvaltaisen rötösherran kunniaa. Blomqvistiin luottaa iäkäs ukko, joka ehdottaa, josko toimittaja käyttäisi jäljellä olevan aikansa tutkiakseen hänen sukulaistyttönsä tapausta. Tuuli vei tytön mennessään vuosikymmeniä sitten. Poliisi on luopunut toivosta. Vanhuksen mielestä murhasta sopii epäillä koko sukua, jonka sisäiset suhteet mammona on tulehduttanut. Blomqvist muuttaa suvun maille ja alkaa kietoutua tapaukseen. Hänen tekemisensä kiinnostavat paitsi epäiltyjä, myös tuimaa goottihakkeria, joka on palkattu häntä vakoilemaan.

Miehet jotka vihaavat naisia on tavallaan ylipitkä istunto, mikä ei kuitenkaan lahjomattomia pakaroitani häirinnyt. Elokuvan heikoimmat hetket sijoittuvat alkupuolelle. Vaikka tietokoneen näpyttely esitettäisiin kuinka hienosti päällekkäin lipuvin kuvin, ei moista voi energiseksi elokuvataiteeksi kutsua hyvällä tahdollakaan: romaanin informaatiotulva on ollut turhan kova haaste. Kun filkka ennen pitkää asettuu raiteille ja alkaa harrastaa juonenkäänteitä ja muuta kliseistä asiaankuuluvaa, se muuttuu viihdyttäväksi ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka.

Raju hakkerityttö on yhtä tärkeä hahmo kuin Blomqvist: valitettavasti. Tässä on sauma, jonka ratkomalla eroon pääsisi minuutista poikineen. Synkkä parikymppinen neiti rautaisella ammattitaidolla on kiinnostava jo ennen kuin kuulemme, että hän on holhouksen alainen. Hakkeri nivoutuu lopulta pääjuoneen, mutta ennen tätä hänelle annetaan aivan liikaa näkyvyyttä. Kokonaisessa sivujuonessa tytön uusi holhoaja osoittautuu irstaaksi siaksi. On kiukustuttavaa, kuinka mauttomasti ja läpinäkyvästi elokuva lypsää katsojasta raivoreaktioita. Sivujuoni on tapa selittää kuka goottityttö on, mutta kiinnitin asiaan erityistä huomiota, ja tuomitsen osion arvottomaksi. Tarinanpätkä ei lisää mitään edes teemaan.

Holhooja on toki "mies, joka vihaa naisia". Niin on joku tai jotkut oleellisemmatkin hahmot. Jos elokuva ei muuta ole kuin viihteellinen jännäri, miksi ripotella siihen ylimääräisiä vihaajia? Olisi räikeää liioittelua väittää, että elokuva kertoo jotakin naisten kaltoin kohtelusta tai sovinismista, kun se lapsellisesti rinnastaa sovinismin psykopatiaan, jota ei voi kritisoida, koska se ei ole mitään, vaan perusasioiden puutostila.

Sen uskon, että tekijät tietävät mitä he tekevät. Hollywood-hömppään verrattuna leffa on tasan sen verran tinkimättömämpi, uskaliaampi, karumpi ja rajumpi, kuin pohjoismaiset katsojat ovat verrattuna amerikanserkkuihin. Jos elokuva vähänkään pelkää, että nyt sen moraali ei olekaan yhteensopiva perusviikinkien kanssa, muistaa se tarjota myös vaihtoehtoisen näkökulman. Leffa on niin laskelmoitu, että sitä sopii ihailla.