Oskari Olematon, nollakatu nolla, jos et tiedä, niin anna sen olla. Olisi korkea aika antaa yksinäisen pulloposken olla, sillä Oskar on jo nyt 12-vuotiaana vaiheessa, jossa puukon hipelöinti kiusaajista fantasioiden helpottaa sisälle patoutunutta tuskaa. Jos paikallinen mies ripustettiin viime viikolla puuhun ja häneltä vedettiin kurkku auki, kysy asiasta Oskarilta, niin saat tietää lisää. Kukaan ei tietenkään välitä, mistä aiheista Oskar on kiinnostunut. Ei ennen, kuin naapuriin muuttaa miekkonen tyttärensä Elin kanssa. Oskaria ja Eliä yhdistää ainakin se, että he tykkäävät käyskennellä yksinään pihalla hämärän jälkeen. Oskar tosin näyttäytyy julkisesti myös päivisin ja muistaa käyttää kenkiä talvisaikaan.

Tämä arvostelu voisi olla mielenkiintoisempikin. Mitäpä jos herra kriitikko olisi nähnyt jonkin erinomaisen sijaan jotain uutta? Moisessa tilanteessa hänen velvollisuutensa olisi vihjailla salamyhkäisesti, että heh heh, Elillä on semmoisia taipumuksia... Valitettavasti Eli ei kuitenkaan ole salaperäinen olento, hän on vampyyri, minkä kertovat jo mainokset. Eli tarvitsee ihmisverta elääkseen, hän on allerginen auringonvalolle ja lisäksi on luonnollisesti olemassa tätä tarinaa varten kehitettyjä erikoissääntöjä. Katsoja näkee Elin imuttelemassa jo varhaisessa vaiheessa, kun Oskar-parka miettii yhä, alkaisiko tyttö hänen kanssaan. Ystävyys on ok, mutta Eli pitää huolta, ettei pojalla ole mielessä mitään romanttista. Eli on 12, mutta hän ollut 12 todella kauan. Kukas piru se hänen isänsä sitten on?

Ystävät hämärän jälkeen on ruotsalainen kauhudraama, joka vastoin todellisuuden lakeja on saanut huomiota jopa itseriittoisessa Amerikassa. Tomas Alfredsonin ohjaustyö on erittäin herkkä, aistikas ja elämänmakuinen mitattuna millä tahansa mittareilla, vaikka kyseessä on kauhua, josta harvemmin näitä sanoja käytetään. Oskar ei ole se tuntemamme 16-30-vuotiaan jullin näyttelemä puolikoominen nörtti, vaan aito, hauras esiteini, jolla on todella paha olla. Nimenomaan Oskarin realistisuus tekee lumoavaa siitä, kuinka fyysisesti samanikäisen Elin suurisilmäisen tyyneyden takaa erottuu kokeneen naisen viisautta ja toisinaan häivähdyksiä eläimellisyydestä, jonka kurissa pitämiseen kypsyyttä tarvitaan. Lapset ovat sympaattisia, mutta eivät sankareita, eikä heitä selitetä puhki. Ajoittaisista raakuuksista huolimatta tärkeimmät kauhut ovat aineettomia. Mitä viattomien kasvojen takana tapahtuu? Mitä katsoja siitä ajattelee?

Ystävät hämärän jälkeen kertoo varsin näppärän, helposti ymmärrettävän, mutta tulkinnanvaraisen tarinan. Missään vaiheessa en tuntenut, että elokuva yrittäisi taittaa matkan kahden pisteen välissä. Tapahtumat tuntuvat luonnollisilta: kun vampyyri muuttaa ruotsalaisjunttien lähiöön, näinhän siinä käy. Svedupellejen kapakki-ilta istuu jatkumoon yhtä luontevasti kuin säästeliäästi käytetty julmankaunis kauhuromantiikka. Jos verenroiskeet eivät ole Alfredsonin tärkein tapa luoda kauhua, ei väkivalta ole tavoista edes se hyökkäävin. Arkiset kouluun sijoittuvat kohtaukset ahdistavat, koska ne tosiaan tuntuvat arkisilta – selvisin jo noista tunnelmista, herra elokuvaohjaaja, älä raahaa minua enää sinne, ei, ei ja ei! Lapset näyttäytyvät enkeleinä ja demoneina, eikä tämän totuuden maalaamiseen tarvita mitään kummempaa, kuin lapsien tapaan käyttäytyviä lapsia.

Huomattava osa hidastempoista, syvällisen surumielistä draamaa toimisi ilman yliluonnollisia elementtejäkin. Kuitenkin henkilökohtainen mieltymykseni on se, että kaiken huomioon ottaenkin minkä tahansa muun hirviölajin, jopa ihmissuden käyttö olisi nostanut elokuvan vielä korkeammalle tasolle. Eli on lumoava ja jokseenkin ainutlaatuinen elokuvahirviö... Kiva siis varsinkin vampyyrien maineen kannalta, että jokin muistuttaa meitä kuolevaisia, miksi yön lapset olivat vielä joskus 70-luvulla mystisiä ja pelottavia, eivätkä noloja kliseitä.

Alfredsonin ainoa todellinen Akilleen kantapää on tehostepuoli. Huippuluokan teknistä osaamista kukaan ei vaadi, useimmat tehosteet itseasiassa toimivat ja täten on ikävä nipottaa muutamasta sekunnista. Kuitenkin nukkemainen ruumis ja selkeä tietokonetehoste erottuvat selkeinä muuten niin tarkkaan sommitellusta kokonaisuudesta. Alfredson tiimeineen saa jo öisen lumisateen näyttäytymään runollisena, varsinaisten huippukohtien syöpyessä mieleen pysyvästi. Pikkuvirheet yksin muistuttavat, että kyseessä on elokuvaa, eikä unta.

Hiusmurtumista huolimatta kuvailisin teosta väkevämmäksi kokonaisuudeksi kuin mitä on astetta satumaisempi Pan's Labyrinth. Näitä kypsiä kauhudraamoja ei ole suunnattu kauhun ja fantasian suurkuluttajille, vaan kenelle tahansa taidokasta ja omaleimaista elokuvataidetta arvostavalle. Tällaiset elokuvat avaavat kuivemmillekin aikuisille portin lasten mielikuvitusmaailmoihin olematta vähääkään lapsellisia.