Elämän kiertokulusta on kerrottu tavalla jos toisellakin. Kun julisteessa poseeraavat tusinakomedioiden kiintotähdet Jennifer Aniston ja Owen Wilson, vaaka uhkaa kallistua jo etukäteen sinne osastolle, jossa ei runoilla "elämän kierrosta", vaan puhutaan reilusti ideavapaista elokuvista. Mutta ei haukku haavaa tee ainakaan koiralle, jota ei ole karvoihin katsominen.

Marley & Me, jonka englanninkielinen nimi on loogisempi luettuna muodossa Marley ja me, on sympaattinen tarina perheestä, jonka jäsenyyden saa rakkikin. Ensin nuoripari rakastuu. Sitten he hankkivat haukun hoivatakseen jotakin. He yllättyvät vastuusta. Hankittuaan oikeita lapsia he yllättyvät jälleen. Niin draama kuin komediakin on kevyttä sorttia. Marley-koira on se millä tätä markkinoidaan, vaikka lehmän kokoinen tuhannen koiruuden mestari on käytännössä koominen kevennys.

Marley on toki myös täysiverinen perheenjäsen, jota tekee joskus mieli vihata, mutta jota ei voi kuin rakastaa. Rakki syö ja tuhoaa mitä tahansa, eikä sitä saa kuriin kouluttajakaan. Marley näkökulmasta riippuen joko pilaa elämän pienet ja suuret hetket, tai antaa niille oman säväyksen, tehden niistä jotain vielä erityisempää. Yleinen kaaos inspiroi perheen miestä, joka näkee itsensä reportterina, mutta päätyy kirjoittamaan humoristisia kolumneja - Marley toisin sanoen jopa ansaitsee leipänsä. Isännän ja emännän parisuhteen kehittymiseen Marley ei vaikuta mitenkään ratkaisevasti.

Henkilökohtaisesti kammoksun koiria melkein yhtä paljon kuin kastematoja, mutta Marley on aika symppis kiitos osaavien hurttanäyttelijöiden. Piski on tyhmä kuin saapas, mutta sielu sillä on. Romanttisen komedian rajoissa pysyvässä leffassa on mukana aitoa tunnetta. Aniston ja Wilson näyttelevät itseään, mutta näyttelevät kuitenkin, eikä elämä ole aina yhtä päivänpaistetta ja tilannekomediaa. Veikkaisin, että vähään tyytyvät koirien ja hömpän ystävät niistävät kuorossa, ja mikäpä sen mukavampaa.

Kunnianhimoisiin draamoihin tätä ei tule sotkeneeksi. Nipottaminen olisi turhaa, kun semmoista perusasiaa kuin aika ei ole vaivauduttu pohtimaan loppuun asti. Elokuva sijoittuu yli kymmenen vuoden aikavälille, mistä huolimatta vain osa hahmoista vanhenee ja arkisessa dialogissa saatetaan viitata viisi vuotta sitten tapahtuneisiin pikkuasioihin aivan kuin ne olisivat eilispäivää.

Kaiken voi antaa anteeksi niin kauan kuin hömppä viihdyttää. Marley & Me on vähemmän tylsä kuin toinen tuore kiertokulkuspektaakkeli Benjamin Buttonin uskomaton elämä. Näiden hahmojen päätökset sentään ovat ymmärrettäviä, jolloin heille tahtoo pitää peukkuja. Elokuva ei lypsä nauruja eikä liikutusta, vaan soljuu luonnollisesti eteenpäin mitä tulee varsinaisiin elämäntarinoihin. Teknisen toteutuksen piirissä teennäisiltä tuntuvat varsinkin muutamat yritykset hypätä historiassa eteenpäin. Eräässäkin kohtauksessa, tai montaasissa Wilsonin hahmo yksinkertaisesti luettelee pitkän litannian tapahtumia, minkä ilmeisesti pitäisi olla taiteellisesti kunnianhimoinen tyylikeino, mutta joka lähinnä tuntuu siltä luettelolta. Enimmän aikaa elokuva toimii. Päälle jäävät fiilikset ovat haikeita, positiivisia.