Viaton Shilo-tyttö ei sairautensa vuoksi saa poistua kotoa. Lääkäri-isä pitää hänestä hyvää huolta, mutta vähänpä Shilo tietää mitään ulkomaailmasta. Lähitulevaisuudessa ihmiskuntaa koettelee epidemia, joka johtaa sisäelinvaurioihin. Kenellä ei ole elinsiirtoihin varaa, häntä auttaa korporaatio GeneCo, jonka kirjoissa jokaisella on luottoa. Niin välttämättömien kuin turhamaistenkin leikkausten arkipäiväistyttyä joka iikka on muutakin kuin kiitoksen velkaa. Maksuhäiriötapauksissa GeneCo laittaa asialle ulosottomiehen ("repo man"). Sykkiviä sydämiä tajuissaan olevien tyhjätaskujen rinnoista repii muun muassa Shilon faija.

GeneCo:n pääpiru on heittämässä veiviä. Kenestä leipoa kruununperillinen? Kasvoleikkauksiin koukkuun jääneestä tyttärestä? Vaiko pojasta, joka on ikään kuin The Texas Chain Saw Massacresta (siitä alkuperäisestä) tutun Leatherfacen hintelämpi pikkuveli? Herra pääjohtaja ottaa harkintaan myös Shilon, johtuen suhteestaan tytön edesmenneeseen äitiin. Ennen päätöksiä Shilo ehtii tutustua arkitodellisuuteen hengailemalla erään haudanryöstäjän kanssa, joka valmistaa työkseen huumeita imemällä nesteitä lahonneiden ruumiiden nenistä.

Niin ja kyseessä on musikaali. Tai ennemminkin goottirockooppera, sillä irrallisten tanhukohtausten sijaan lähes kaikki repliikit lauletaan. Puhuttua dialogia sorsitaan kärjistetysti, sillä hahmojen historiaa kertaavat osiot ovat mykkiä sarjakuvapaneeleita. Kaiken kaikkiaan Repo! The Genetic Opera on jotain aivan muuta. Tavallaan visuaalinen ilme palauttaa mieleen sekä Blade Runnerin perillisineen että tarkoituksella mauttomat karkkivärifantasiat tyyliin Dick Tracy. Ylivalaistu, aavemaisen hohtava yleisilme on kuitenkin myös omanlainen kikkansa, joka peittää rajoitetun budjetin taidokkaasti alleen sitomalla kaikki näkymät yhteen yhdeksi, eeppiseksi, helvetillisen kauniiksi painajaiseksi. Repo on 8,5 miljoonan dollarin mitätön pikku filmi, joka ansaitsee tulla koetuksi teräväpiirtona ja äänet liian kovalla.

Mitä tulee sisältöpuoleen, muun muassa RoboCop on surkea vertauskuva: vaikka veri lentää kaaressa tuossakin ilkeässä satiirissa, muistuttaa Repo enemmän jopa Hostelia, jota se ei muistuta vähääkään. Edes ns. kidutuspornoelokuvat eivät kehtaisi alkaa niin törkeiksi, että yksi päähenkilöistä viipaloi uhrinsa elävältä nautinnollisesti jodlaillen ja ottaa heti perään kasvoilleen ilmeen, joka pyytää katsojaa tuntemaan sympatiaa häntä kohtaan. Repo eittämättä on nyrjähtänyt filmi laulavista perversseistä kuten ovat myös Sweeney Todd ja The Rocky Horror Picture Show, mutta vertailut kaatuvat vähintäänkin siihen, että vain Repo yrittää oksettaa ja vain Repon vastenmielisyyksillä on suurempaa merkitystä hahmojen ja tarinan kannalta. Jos Sweeney Toddin ydinkohderyhmä on rajoitettu ja Rocky Horrorin rajoitetumpi, Repo on lähinnä taloudellinen itsemurha.

Uskaliaisuus ei ole Repon suurin ansio. Katsoin teoksen kolme kertaa, nollaten aivot välillä Sergio Leonen länkkäreillä. Vasta toisella kerralla osasin arvostaa Repon rytmitajua, joka näkyy paitsi virheettömässä musiikin käytössä, myös kuvauksen ja leikkauksen tapaisissa perusasioissa; kokonaisuus on kirurgisen tehokas. Vastaava kokemus minulle oli Cherbourgin sateenvarjot. Myös ranskalaisklassikkoa on vaativaa arvostaa ensimmäisellä katselukerralla, koska väärin kalibroidut aivot odottavat kliseitä ja svengaavia hitti-iskelmiä, eivätkä tasavahvaa runoa elokuvan vaatteissa. Repo edustaa kevyesti hallitumpaa ja intohimoisempaa eli korkeampaa taidetta kuin joka toinen elokuvahistorian nuolema klassikkomusikaali. Lentävä laatta takaa sen, ettei akateemista arvostusta ala tulla kuin aikaisintaan 50 vuoden päästä.

Moni tuskin voi surkeampaa ohjaajaa mieleensä palauttaa, kuin kauhuleffojen jatko-osia tehtailleen Darren Lynn Bousmanin. Minä huomautin jo syksyllä -07, että Bousmanin evoluutio käy ylikierroksilla. Saw II oli karu ja kömpelö. Saw III oli ammattityötä. Tehokkaasti ja omalaatuisesti leikattu Saw IV lupaili asioita, mutta ihme se on, mihin Bousman jo nyt venyy. Mauttoman tyylikkyyden tai tyylikkään mauttomuuden hallitsemisen ohella Bousman on jonkinlainen suurmestari penninvenyttäjänä: mies käyttää oikein kaikkea vähää, mitä on käsiinsä saanut, eritoten surkeita näyttelijöitään. Anthony Stewart Headin tapaiset karismaattiset b-luokan "tähdet" määrittelevät itsensä uudelleen. Maapallon turhin julkkis Paris Hilton on visionäärin valinta näyttelemään horoa, jonka kasvot ovat vaarassa tipahtaa kuten Michael Jacksoninkin. Sarah Brightman lienee ainoa henkilö, jonka voi etukäteen olettaa loistavan musikaalissa - ja hän on kirjaimellisesti hohtavana oopperatähtenä elämää suurempi ilmestys. Repo tykittää ennen muuta mustana komediana, mutta varsinkin Brightmanin sivuhahmon surullinen tarina on liikuttava kaikkinensa ja jo yksin äänen ja kuvan ansiosta.

Palvellakseni kansaa alleviivaan näin lopuksi, etten suosittelisi tätä pahimmalle vihamiehellenikään. Ne jotka osaavat jotain tämän tapaista arvostaa, hakeutuvat tämän äärelle ilman suosituksia. Tällaista ei tule eteen joka vuosi.