Mumbayksi sittemmin nimetyn Bombayn slummeihin syntyy katurotta Jamal. Täyteen tupatussa hökkelikylässä ei elellä herroiksi, mutta elellään kuitenkin: jos se olisi pojista kiinni, Jamalin ja isoveli Salimin lapsuus olisi yksi kaunis, taianomainen seikkailu. Väistämättä veljekset ajautuvat törmäyskurssille slummeissa pesivän pohjasakan, sadististen, ahneiden, ylpeiden ja uskonnollisen kiihkon valtaamien ihmisenraakileiden kanssa. Jokainen onnellinen hetki kääntyy murskaavaksi tragediaksi ja jokaista tragediaa seuraa hetki, jona kirkaskatseinen katupoika, hiomaton timantti kuin Disneyn Aladdin voi jälleen hengähtää ja hymyillä.

Miksi kantaa kaunaa väärintekijöille tai elämälle itselleen? Eikös kaikki mitä tapahtuu, tule osaksi ihmistä itseään, ja ihminenhän se lopulta itse päättää, miten hyvä ja puhdas hän kaiken koetun jälkeen on. Tällaisen merkityksen minä antaisin elokuvan kantavalle idealle, joka luiskahtaa reippaasti fantasian puolelle. Jamal osallistuu 18-vuotiaana Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan. Katurotta tietää vastaukset, koska kohtalon johdatuksesta ne ovat syöpyneet hänen mieleensä elämän käänteentekevinä hetkinä. Mikään ei ole merkityksetöntä - kuinka elämä voisi olla?

Slummien miljonääri alkaa, kun Jamal joutuu kyttien kovisteltavaksi epäiltynä petoksesta ennen viimeistä kysymystä. Kukaan Intiassa ei ole pääpottia vienyt, eivätkä herrat usko, että se on mahdollista kouluttamattomalle klopille, joka käytti oljenkortta jo kysymyksessä, johon suomalainenkin osaisi vastata maalaisjärjellä. Selittäessään poliiseille kohta kohdalta, kuinka hän vastaukset tiesi, Jamal tulee kerranneeksi elämäntarinansa. Eloonjäämiskamppailusta löytyy myös punainen lanka: tapahtuipa mitä tahansa, Jamal ei unohda tyttöä, jolle hän kerran päätti olla kiltti.

Kahdeksan Oscarin Slummien miljonääri on romanttinen fantasiadraama, jota voi verrata kuuden Oscarin Forrest Gumpiin, kunhan miljonääriä muistetaan kehaista energisemmäksi, raadollisemmaksi ja herkemmäksi ja tätä myöten koskettavammaksi aikuisten saduksi. Draama, komedia, jännitys ja romantiikka ovat rikkaasti edustettuina ja sekoittuvat sujuvasti kuin parhaimmissa Bollywood-elokuvissa, mutta brittiohjaaja Danny Boyle ei kompastu sen enempää intialaisiin kuin länsimaisiinkaan kliseisiin. Entisen siirtomaaisännän ohjaama, useimpia intialaisia elokuvia realistisempi intialainen fantasiaelokuva on ristiriitoja täynnä: se tekee rumuudesta kauneutta, kaaoksesta järjestystä. Elokuva vie mukanaan toiseen todellisuuteen - mutta kuitenkin tarinan merkitystä alleviivataan kohtauksissa, joiden äänitehosteet ja grafiikat ovat niin tuttuja, että mieleen juolahtaa: mitäköhän kuuluu Lasse Lehtiselle?

Läpi elokuvan minut piti vallassaan erikoinen tunne, jossa sekoittui myötäelämisestä juontuva pelko ja yksiselitteinen lumo. Vaikka odotin kauhulla, mitä nuorille tapahtuu, elokuva oli samaan aikaa lohdullinen, sillä jo perusidea, toteutuksesta puhumattakaan luo varmuutta siitä, että kaikki etenee kohti tunnetasolla tyydyttäviä ratkaisuja, mitä ne sitten ovatkaan. Slummien Miljonääriä voi kutsua mestariteokseksi ilman analyyseja, koska satu on tunteiden tasolla pyhästi totta.

Ei sillä, etteikö teos olisi suojassa nipottajien hyökkäyksiltä. Oscar-gaala sanoi sen osuvimmin: ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, äänimiksaus ja musiikki ansaitsevat ylistystä. Pelkästä suoraviivaisesta takaa-ajokohtauksesta puhuttaessa voidaan kiitellä, kuinka kiihkeää ja kuitenkin selkeää on kuvaus, kuinka ylväästi musiikki pauhaa peittämättä alleen muurahaispesämäisen slummin olennaisimpia ääniä ja kuinka jännittävältä ja merkitykselliseltä kohtaus tuntuu. Luonnolliset näyttelijänsuoritukset ja sekin, kuinka sujuvasti nuoria näyttelijöitä vaihdetaan vanhempiin, ovat iso osa nappisuoritusta. Osa enkelinkasvoisista lapsinäyttelijöistä on kotoisin slummeista joista hahmonsakin.

Boylen kykyä toteuttaa omaleimaiset visionsa moitteettomasti ei ole tarvinnut aiemminkaan epäillä. Ensimmäistä kertaa sitten Trainspottingin ohjaajan klassikkokandidaatti ei rynäise käsikirjoituksen virheisiin.