Jos sarjakuva-alan partajeesus Alan Moore muuttaa mielensä ja katsoo sittenkin elokuvaversion mestariteoksestaan Watchmen, hän ei taatusti peru kantaansa, jonka mukaan siitä ei voida leffaa tehdä. Moore on oikeassa siinä, mitä tarkoittaa. Mikäli joku merkittävä ohjaaja, arvotaanpa hatusta että Roman Polanski, saisi suunnattoman inspiraation Mooren Lost Girlsin johdosta, hän ei kykenisi kääntämään sitä elokuvaksi, koska semmoisia filmejä vastaan on säädetty lakeja. Watchmen ei sen sijaan ole muuta, kuin kaikkien aikojen ylistetyin sarjakuva. Omaperäisen ja älykkään tarinan voi kääntää mihin muotoon tahansa - mutta kuinka virheettömän sujuvasti, viihdyttävästi ja rikkaasti juuri tämä tarina on onnistuttu sarjakuvan keinoin kertomaan, sitä ei elävän kuvan keinoin toistaa voida.

Tämän kun sain sydämeltä, kehtaan kehaista Zack Snyderin ohjaamaa Watchmenia toimivaksi oheistuotteeksi. Se kertoo paljon Hollywoodista, että yli sata miljoonaa dollaria maksaneiden spektaakkeleiden kilpailusarjassa Snyderin hengentuote on ihailtavan uniikki ja rohkea, jopa fiksu, merkittävä teos, vaikka se on periaatteessa vain vesitetty, aivokuollut versio sarjakuvasta (jonka unohdamme nyt toviksi).

Watchmen on lohduton tarina psykopaateista, perversseistä, fasisteista ja reppanoista, jotka tahtovat olla supersankareita. Batmanin tapaan kultalusikka suussa syntynyt Nite Owl on pullea nörtti, jolla jöpöttää vain pellepuvussa. Tinkimätön oikeuden puolustaja Rorschach haisee ja kykenee lähinnä turpiin vedon tapaisiin ihmiskontakteihin. The Comedian hakkaa ja teurastaa tarpeen tullen naisia ja lapsia, hymyillen elämälleen leveästi kuin pahin mahdollinen superkonna - vaikka hän siis on arvostettu sankari, jonka palvelukset kelpaavat valtiollekin.

Vuonna 1985 naamiosankarit on kielletty. Useimmat ovat eläköityneet vapaaehtoisesti. Eletään kylmän sodan aikaa. Ydinsodan syttyminen jenkkien ja neukkujen välille näyttää jopa todennäköiseltä. Tilanne pysyy kurissa kiitos planeetan ainoan yliluonnollisen olennon, amerikkalaisten leirissä pelaavan tohtori Manhattanin. Kaikkivoipa, fyysisyydestä ja osittain ajan virrasta vapaa Manhattan kävelee mielellään munasillaan ja monistaa itseään. Mies ei ole enää kosketuksissa ihmisyyteensä. Parisuhde Silk Spectren, vastentahtoisesti äitinsä uraa jatkaneen sankarittaren kanssa rakoilee.

Friikkiemme näkökulmasta tuomiopäivä alkaa lähestyä, kun Comedian saa ansionsa mukaan. Uraansa lainsuojattomana jatkava Rorschach kehittää teorian naamiosankarimurhaajasta ja ensitöikseen varoittaa entisiä kollegoitaan. Jos matka viekin meidät aina Marsiin saakka, kasvaa tuntemattoman uhka varsin verkkaisesti vaatimattomampien tapahtumien ja lukuisten takaumien auttaessa meitä ymmärtämään, keitä katselemme.

Pinnaltaan Watchmen on sitä, mitä 300:n ohjaajalta voi odottaa. Tappelut ovat kiihkeitä, mutta toisaalta pidempiä, väkivaltaisempia ja - niin juuri - tyylikkäämpiä kuin olisi välttämättä tarpeen. Kun tappelijat kerran ovat uskottavan ankeita antisankareita, herättää heidän yliluonnollinen notkeutensa ja lihasvoima, sekä tyylitellyt hidastukset ristiriitaisia mietteitä. Toisaalta Snyderin visio on vähintäänkin viihdyttävä musiikkivalintoineen kaikkineen (99 Luftballons?!) ja käytännössä rehti omaperäisyys miellyttää enemmän kuin sarjakuvan orjallinen toisto. Pröystäilyn ohella myös Snyderin Watchmen on jotain aivan muuta kuin Spider-Manit ja Yön Ritarit. Jo erinomaisen tyylikkäässä montaasissa alkutekstien aikana tehdään selväksi, että elokuva osaa suhtautua pyjamasankareihin ilkeämmällä ironialla kuin Ihmeperheen tapaiset komediat.

Kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu paljon. Kenties eniten vakuuttavat yhteen hahmoon keskittyvät osiot. Clint Eastwoodin malliin angstaileva Rorschach ei ole Rorschach jonka näen päässäni, mutta väkevä tulkinta ehdottomasti toimii. Comedian, Owl ja Manhattan vakuuttavat tavoilla joilla toivoa sopii, kun Spectre taas voisi olla sähäkämpikin. Sivurooleissa nähdään muutamia melko kamalia, kehnojen meikkien korostamia suorituksia. Tahattoman huumorin puolelle lipsuminen toisaalta sopii Snyderin yleiseen tyyliin.

Miten hyvällä maulla Snyder käyttää suolenpätkiä ja alastomuutta, siitä voidaan olla montaa mieltä. Watchmen-elämys ei varmasti tarvitse kohtausta, jossa sirkkeliä käytetään graafisemmin kuin kauhussa keskimäärin, mutta kuka ei tajua taputtaa, kun tyyris sankarileffa uskaltaa olla lapsilta kielletty? Kummallisesti sarjakuvan shokeeraavimpia, tarinan kannalta oleellisia kuvia ei leffassa nähdä. Kaikista virheistä vain tämä on anteeksiantamaton. Sekä mielipuolisen että nerokkaan loppuratkaisun sijaan leffassa nähdään "vähän samantapainen" antikliimaksi, joka ajaa asiansa tarjoamatta tyydytystä.

Sarjakuvan älyllinen sisältö on kuihtunut ymmärrettävistä syistä. Leffa osoittaa suurta uskollisuutta kopioidessaan tapahtumia, dialogia ja kuvakulmia. Kiihkouskollisuuden kääntöpuoli on fanin näkökulmasta se, että teksti ja kuva vuorovaikuttivat kutkuttavammin alunperin, mitä on vaikea sivuuttaa. Sarjakuvan tuntija löytää itsensä tilanteesta, jossa erinomaisen omaperäinen elokuva on vain kalpea varjo täydellisestä sarjakuvasta. En ole aiemmin antanut neljää tähteä elämykselle, joka on minulle henkilökohtaisesti näin yhdentekevä, mutta on oltava reilu.

Kaikki luulevat tietävänsä mikä on Frankensteinin hirviö. Kuinka moni on sitä mieltä, että Frankensteinin hirviö on oppinut ja teräväkielinen mies, joka vaatii luojaltaan selityksiä ja korvausta kärsimyksistään? Ainoastaan he, jotka ovat tutustuneet alkuperäisteokseen.