Viihtyä pitäisi tänäkin viikonloppuna? The International on puoliksi viihdyttävä jännäri ja puoliksi viihdyttävä epäonnistuminen. Matematiikka ei ilmeisesti toimi siten, että kokonaisuus olisi silkkaa sirkusta, koska filmi osaa myös tylsistyttää; lähinnä typeryydellään.

Rainan nimi viittaa kansainväliseen suurpankkiin IBBC:hen, joka harrastaa asekauppaa kiskoakseen korkoja vaiheessa jossa vallankumoukset ovat ohi ja asiakkaat korvia myöten veloissa. Meidän pitäisi uskoa muun muassa se, että pelkästään nämä verrattain vaatimattomilta kuulostavat kaupat ovat miljardeja pyörittelevälle korporaatiolle elintärkeitä. Ollakseen pankki, Pankki laittaa melko paljon yhden kortin varaan? Siitä ei muistijälkeä päähäni jäänyt, selitetäänkö koko leffassa, onko tämä elintärkeys todella ainoa syy, miksi vastustajien sarjamurhailu näiden yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta on pankkiirien suosimaa toimintaa.

IBBC:llä on vaikutusvaltaa, vaan yhä löytyy lahjomattomia lainvalvojia. Karhean karismaattinen Clive Owen näyttelee hermoilevaa Interpol-agenttia, jolla on tapaukseen liittyen enemmän intohimoja kuin toimivaltaa. Keskinkertaisuuden suohon tällä erää uppoava Naomi Watts on virkailija New Yorkin syyttäjänvirastosta. Ystävämme ovat auttamattomasti alakynnessä, eiväthän he ole mitään superagentteja, vaikka pankki on vähintään yhtä räikeä maailmanherruutta havitteleva pahuuden pesä kuin James Bondin kohtaamat firmat perinteisesti. Samaan aikaan kun tutkijoiden on noudatettava kansainvälisiä ja fysiikan lakeja, pankin kulissien takana ilkeilee joukko yksiulotteisia leffapahiksia, joiden otsaa arvatakseni rypistää asuntolaina tulivuoritukikohdasta.

The International on ristiriitainen kokemus. On helppo kuvitella, että joku pitää siitä enemmänkin, kun joku toinen taas tuskin voi sitä sietää. Tunnelma on tiivis useimmissa jännittäviksi tarkoitetuissa kohtauksissa. Monet pankkimaailman synneistä käydyt keskustelut ovat mielenkiintoisia ollessaan kypsiä ainakin näennäisesti. Toisaalta kun esimerkiksi vilkaisemme pankin kulissien taakse, saatamme todistaa iänikuista kohtausta, jossa paha nilkki on pelaamassa peliä ja täten saa inspiraation siinä käytetyistä strategioista - buha haha haa? Usein en totisesti tiennyt, nauraako vaiko huokailla.

Tekijöiden kunnianhimoa eivät peitä kehnoimmatkaan kohtaukset. Käsikirjoittaja Eric Singerin alkuperäistarina ei ole mitenkään uskomattoman omaperäinen, muttei kaavamainenkaan. Meneillään on paljon asioita, joita ei ole tarkoituskaan käsitellä loppuun saakka. Yksi mielenkiintoa ylläpitävistä yksityiskohdista on pankin palveluksessa toimiva, saksalaisen laatunäyttelijä Armin Mueller-Stahlin raukeasti tulkitsema mies, joka tuntuu alusta asti olevan merkittävä tavalla tahi toisella. Jännärit ovat usein kertakäyttöviihdettä ja hyvä jännäri on jännäri joka yllättää. The Internationalin käänteet eivät kuitenkaan tyydytä. Elokuva, jossa eräs hahmoista puhuu fiktion ja faktan eroista, selvästikin tahtoo olla realistinen, mutta sitä sopii kysyä, miten hyvin yleiset epäuskottavuudet sopivat yhteen niin "realististen" juonenkäänteiden kanssa, että ne näyttäytyvät lähinnä tylsinä ja päämäärättöminä.

Clive Owen periaatteessa ylinäyttelee pottuuntuneena poliisina, jonka repertuaariin hienovaraiset tunnereaktiot eivät kuulu. Toisaalta Owen on luonnostaan niin hyvä juuri tällaisessa roolissa, että aina kun elokuva toimii, toimii suorituskin ja hetken ajan tunnelmalle on helppo antautua. Erityisesti ainoa vähän isompi toimintakohtaus viihdyttää suuresti teknisen osaamisen ja pienten tyylikkäiden yllätysten vuoksi. En tiedä, olisiko ohjaaja Tom Tykwer tarvinnut huonomman vai paremman käsikirjoituksen toimittaakseen jotain todella tykittävää, mutta ainakin miehelle voisi kokeilla antaa enemmän rahaa seuraavalla kerralla.