On surullista, kun epäpätevä poliisietsivä sabotoi rikostutkimuksia, palomies paljastuu pyromaaniksi tai arvostelija antaa kolme tähteä pinkki pantteri kakkoselle. Pyydän anteeksi, jos luotat arvosteluun ja petyt katkerasti. Joskus on hengenvaarallista olla kunnollinen sisältä kuollut kriitikko. Mitäs me spartalaiset. Love Guru. Kummeli alivuokralainen. Disaster Movie. Ne romanttiset komediat. Puoli tuntia Hamekyttä kakkosta tv:stä. Minä en kestä enää. Jos antaisin kaksi tähteä elokuvalle, joka huvitti minua oikeasti, alkaisin uskoa omia mielipiteitäni, enkä enää koskaan nauraisi.

Vaaleanpunainen pantteri 2 on erittäin siedettävä teos kategoriassa "fyysistä huumoria painottavat idioottikomediat". Filmi on astetta hauskempi kuin edeltäjänsä, muttei tietenkään mitään verrattuna 60-luvun alkuperäiselokuvaan. Steve Martin ylinäyttelee ranskalaisetsivä Jacques Clouseauna, joka kutsutaan aina hätiin, kun se vaaleanpunainen timantti varastetaan. Clouseau tunnetusti ottaa työnsä vakavasti, mutta on pässi, jolla käy joskus hyvä mäihä. Timantin ollessa turvassa, ylimielinen esimies (John Cleese) on nähnyt parhaaksi siirtää Clouseaun parkkipirkoksi. Mestarivaras Tornadon varastellessa kaikenlaisia esineitä ympäri maailmaa, leppoisa collega (Jean Reno) saattaa Clouseaun lentokentälle, sillä heppu on juuri valittu kansainvälisen erikoisryhmän vetäjäksi.

Clouseau ja karismaattinen britti (Alfred Molina) päätyvät analysoimaan kilpaa niitä johtolankoja, joita Clouseau ei tuhoa. Italian gigolo (Andy Garcia) lämpeää Clouseaun tyttöystävälle (Emily Mortimer). Se, että Clouseau kutsuu japanilaista tietokonevelhoa (Yuki Matsuzaki) keltaiseksi kaveriksi, on vain yksi syy, miksi hän joutuu urakan sivussa tapakasvatukseen. Kirjattakoon pöytäkirjaan, että minun silmissäni Clouseau on asiallinen herrasmies! Tiimin viimeinen jäsen on nimittäin Tornadosta kynäillyt kirjailija, jota tulkitsee maailman kauneimmaksi naiseksi -94 kruunattu intialainen Aishwarya Rai, joka ei erään teorian mukaan ole titteliä koskaan menettänyt. Jos joku näkisi sopivaksi ulvoa jalkaa polkien että "I drive my little taxi in - Calcutta, taxi taxi taxi in - Calcutta", Clouseau ei näin tee. Mikä suunnaton tahdonvoima.

Se kaikki mitä Clouseau sitten tekee, jakaantuu useampaan kategoriaan. Kömpelyydellä ja kömpelyydellä on eroa, kuten myös töykeydellä ja töykeydellä. Usein Clouseau tuntuu päättävän, että nyt hän alkaa nimensä veroiseksi törtöksi, vaikkei loogista syytä ole. Toisaalta kaavamainenkin kohellus naurattaa esimerkiksi kohtauksessa, jossa se tapahtuu taustalla muiden hahmojen ollessa vakavia. Leffa muistaa muutamia komedian kultaisista säännöistä, toisin kuin alussa luetellut teokset. Kuvitellaan, että Clouseau lähestyy viinihyllyä. Jos tämä olisi Love Guru, Clouseau ottaisi pullon viiniä, näyttäisi tsemppiä kameralle ja sitten hylly kaatuisi hänen päälleen. Jos tämä olisi Disaster Movie, Clouseau sanoisi "olen Clouseau" ja sitten hylly kaatuisi hänen päälleen. Tässä elokuvassa tapahtuu jotain yksinkertaista odottamatonta, mikä huvittaa yhä enemmän, kun tilannetta viedään pidemmälle. Simppeliä. Hauskaa.

Meininki on hyvä. Näyttelijät pelaavat hienosti yhteen. Kukaan ei slummaile, niin kuin Ben Kingsley Love Gurussa, tai ole seinäkoriste, niin kuin Jessica Alba Love Gurussa. Steve Martin sössöttää läpi leffan, mutta ei lähentelekään mitään niin kauheaa, kuin Mike Myers Love Gurussa. Martinin Clouseau alkaa tuntua jopa sympaattiselta veijarilta, kunhan häneen aikansa totuttelee. Suoritusta ei ole syytä verrata Peter Sellersin vastaavaan, vaikka se kieltämättä on halpamaista, että tällaista kerran katsottavaa hassuttelua yritetään myydä klassikkoelokuvan nimellä. Minä nauroin moneen otteeseen, en ehtinyt tylsistyä typerimpien kohtausten aikana ja olen jatkossa sivistyneempi ja parempi ihminen, koska sain suunnattoman inspiraation tilata Bollywood-elokuvia. Muuta ei voi pyytää.