Erinomaisesta Tummien perhosten kodista vastannut ohjaaja Dome Karukoski ymmärtää jotain liikkuvasta kuvasta. Antakaa miehelle mestarillinen tarina ja katsotaan mitä tapahtuu. En vihjaile, että Tummien perhosten kodin tai Kielletyn hedelmän käsikirjoituksissa olisi mitään vikaa, huomautanpahan vaan, että molempien tapausten aiheet ovat loppuunkaluttuja kuin maalaismaisema maalaustaiteen kannalta. Siitä voisi tehdä vaikka puheliaan pölyisen tv-sarjan, kun "kielletty hedelmä" houkuttelee nuoria viattomia ihmisiä. Ikään kuin päinvastoin, Karukosken komentamat kamerat tavoittavat nuorukaisten tunteiden kirjon ja ajatusmaailman kehittymisen tuntuvilla, jos toki hienovaraisilla tavoilla.

Kielletty hedelmä on kasvutarina, tarina rajojen etsimisestä, tarina nuoresta rakkaudesta lieveilmiöineen, tämmöistä kaikkea. Päähenkilöinä on kaksi vanhoillislestadiolaista tyttöä, joille kiellettyjä hedelmiä ovat noin kaikki vihannekset, joita kirkon perustaja ei nuoruudessaan viljellyt. Jos nyt kuitenkin ajattelemme asiaa kuivan objektiivisesti, ei elokuva esitä tyttöjen lähtökohtaa, eli yhteisöllistä kiihkouskovaisuutta, sen parempana tai huonompana elämäntapana kuin heidän koettelemustaan, eli suuren cityn sinkkuelämää. Keskitienkään kultaisuutta ei tussilla alleviivata. Leffa näyttää miltä asiat ihmisistä tuntuvat ja katsoja päättäköön ylhäisessä ylimielisyydessään sen, onko tällä jotain yleisempää merkitystä. Vannoutunut ateisti saa halutessaan virnuilla vaikkapa sille tunnetulle totuudelle, että uskovaisten kakaroilta lähtee pallo hallusta samalla kun pallo jalastakin. Toisaalta minä voisin jatkaa arvostelua tyyliin "arvoisat seurakuntalaiset, rakkaat pakanat:

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Epäilen, ettei Jumala luonut hyvän ja pahan tiedon puuta silkkaa piruuttaan! Saattaa olla, että hedelmä, jonka haukkaaminen karkoitti ihmisen lähinnä laiskotteluun soveltuvasta paratiisista, oli vain Jumalan suomaa symboliikkaa, jolla ihminen saattoi leikata napanuoransa ja todistaa olevansa kuva Luojastaan: ajatteleva, itsenäisiin ratkaisuihin kykenevä olento. Kenties sekään kielletty hedelmä, johon Karukosken kolmannen ohjaustyön nimi viittaa, ei ole niinkään kokoelma houkuttelevia paheita, kuin väärinymmärretty mahdollisuus itsenäistyä.

Maria lähtee isoon kaupunkiin vähemmällä tohinalla kuin suvusta eristetty siskonsa aikanaan. Meikkaamista ja televisioita pelkäävät, mutta jotenkin ristiriitaisesti härskejä fallossymboleita kaulassaan kantavat seurakunnan kravattisedät epäilevät pahinta. Kiltisti kotiin jäänyt Raakel lähetetään kaverin perään. Täysi-ikäisillä, uskonsa vakavasti ottavilla tytöillä on edessä sarja valintoja. Joisikohan sitä alkoholia? Kehtaisiko sitä suudella ketään ilman papin aamenta? Jeesus harrasti Raamatun mukaan molempia, mutta onhan se Helvetti toisaalta niin helvetin pelottava mesta. Elokuva on miellyttävästi yhteensopiva sen teorian kanssa, että jos Helvetissä todella itketään ja kiristellään hampaita, Helvetti ei ole mitään muuta kuin elämä ilman Jumalaa, tai elämä pilkkua palvovana kiihkouskovaisena. Heh heh!"

Jätän saarnani tarkoituksella heittomerkkeihin ja sivuhuomion asemaan. Oleellisinta on kertoa, että Kielletty hedelmä on melko yllätyksetön, mutta viihdyttävä, herkkä, näkemyksellisesti ohjattu, tasavahva elokuva nuorista ihmisistä. Marjut Maristo ja Amanda Pilke ovat pääosissa ilmeikkäitä ja sympatioita herätteleviä hahmojen vaiheisiin katsomatta. Lamasta huolimatta kesäteatteri-ihmisiä ei ole yritetty työllistää sivurooleilla, vaan jotain inhimillistä pilkistää jäykimpienkin jumalanpelkääjien silmistä. Selvimmin nimelleen kunniaa kuitenkin tekee itse herra Karukoski. Ohjaaja rakentaa tiimeineen mukanaan vievää intiimiä tunnelmaa persoonallisesti, tavallaan hienovaraisesti, mutta toisaalta myös huomiotaherättävän rikkaalla äänimaailmalla ja toisinaan niin lähelle pyrkivällä kameralla, ettei kankaalle mahdu kuin käsi tai puoli päätä. Kauniisti sommiteltu elokuva ansaitsee tulla nähdyksi suurelta pyyhkeeltä hyvien kaiuttimien keskellä.