Poppy on aivan ihana emäntä. Ensisilmäyksellä nainen saattaa vaikuttaa tekopirteältä kanalta, joka on jämähtänyt ala-asteen opettajatädin rooliin. Tarkemmin tarkasteltuna hän alkaa tuntua rehelliseltä höppänältä. Kun naista tuijottaa, tulee harvinaisen selväksi, että hän on moniulotteinen henkilö, jonka suusta pääsee sammakoita, mutta joka osaa käyttäytyä kiitettävästi tärkeissä tilaisuuksissa. Poppy on oma itsensä ja ollessaan sellainen hän on onnellisempi, tasapainoisempi ja parempi ihminen kuin useimmat. Ohjaaja-kirjoittaja Mike Leigh tuhlasi kaksi tuntia elämästäni selittääkseen tämän.

Mitä kauemmin katsoin Happy-Go-Luckya, sitä enemmän arvostin Poppyn veikeiden ilmeiden taakse katoavaa Sally Hawkinsia ja sitä vähemmän Leighin anukseen uppoavaa kokonaisuutta. Poppy on kiehtovaa, jopa haastavaa katseltavaa; naisen tuskin on tarkoituskaan olla yhden illan suhde hömppäviihteen ystäville. Perusteiltaan Happy-Go-Lucky on realistisempi versio Améliesta. Kuten Amélie Poulain, Poppy tahtoo levittää onnellisuutta. Toisin kuin Amélie, Poppy ei suunnittele kummia, vaan hymyilee ollessaan huomaavainen. Poppy elää todellisuudessa, joka ei tule paremmaksi taikasauvaa heilauttamalla. Poppy joutuu (lähinnä vain) kohtaamaan oppilaan, jolla on paha olla. Poppy ei pelkää pimahtanutta (pitkäveteistä) pultsaria. Poppy ei tahdo riidellä (yllätyksettömien) sukulaistensa kanssa. Autokoulussa Poppy tapaa täydellisen vastakohtansa: vihaa puhkuvan (uuvuttavan tympeän) miehen. Sulkeiden sanat sivuuttaen, mikä on todellinen ongelma?

Kuvitellaan hetki, että Mike Leigh keksii hahmon nimeltä Konan-Sir-Barbaari. Konan saattaa olla barbaari, muttei tyhmä. Konan on rohkea, ylpeä, voimakas. Joo ja Konan tykkää naisista. Kaiken tämän keksittyään herra Leigh taputtaa suu auki ja silmät suurina: mahtavaa matskua! Sitten hän tekee elokuvan. Konan lyö villisikaa päähän ja syö sen. Seuraavassa kohtauksessa Konan tuhoaa taskulaskimen, kun ei tajua matematiikasta mitään. Hän päättää lähteä opiskelemaan. Nyt hän syö sikaa lusikalla. Nyt hän käy pumppaamassa salilla rautaa. Nyt hän köyrii naista, joka myi hänelle uuden taskulaskimen. Kun opettaja huutaa Konanille, Konan näyttää hauista ja hiljentää ämmän älykkäästi pelkällä väkivallan uhalla. Konan käy painimassa karhun kanssa, ennen kuin lyö toistakin sikaa päähän ja syö sen ilman lusikkaa. Konan jättää koulun, koska ei oppinut mitään. Lopputekstit.

Miksi kutsutaan tarinaa, jossa päähenkilö tai kukaan muukaan ei opi mitään, ei ratkaise mitään, ei ylipäätänsä kehity mitenkään tai mitään kehitä, ei eteen- eikä taaksepäin? Miksi kutsutaan nelikulmiota, jossa on vain kolme kulmaa, nenä ja punainen? Ei ainakaan neliöksi. Happy-Go-Lucky ei ole mitään muuta kuin hahmoesittely. Oscar-ehdokkuuden saanut käsikirjoitus on Tiimarista ostettu ruutupaperivihko, johon Leigh kirjaili ylös muistiinpanoja keksimästään hahmosta, jonka järjissään oleva mies olisi lopulta istuttanut ihan minkälaiseen tarinaan tahansa. Happy-Go-Luckyn peräkkäin pinotut kohtaukset joko kertovat jotain Poppysta, tai joskus satunnaisesti esittävät sellaisia hienovaraisia kysymyksiä, kuin että eikös juu Poppy olekin normaali noihin "tavallisiin" pässeihin verrattuna. Kuinka älykästä. Kuinka uskomattoman loputtoman nerokasta.

Esimerkiksi lihavin sivujuoni, autokoulu, yrittää ymmärtääkseni sellaista temppua, että katsoja säälii hymyillen ajo-opettajaa, joka sai hösöttävän oppilaan, kunnes on selvää, että miehellä on laajempia henkisiä ongelmia kuin höpöttäjällä. Kiva, mutta oho – tälläkään ei ole mitään merkitystä kenenkään muun kuin katsojan kannalta: katsoja oppii, keitä nämä ihmiset ovat, loppu. Elokuvan lopussa nähdään tunteellinen kohtaus, jossa Leighin upea-mahtava-käsikirjoitus pieree-ulos loputkit asiat-joita-emme-ole kahdesta-näkyvimmästä-hahmosta tienneet ja sitten jo hyvin pitkälti todetaankin, ettei millään ollut mitään merkitystä missään vaiheessa, eikä myöhemminkään tule tapahtumaan yhtään mitään. Pahoittelen juonipaljastusta.