My Chemical Romancen The Black Parade-albumin kaikuja kuuluu myös jenkkibändi Fall Out Boyn uutuusrieskalla. Vaikka bändi harrastaa kevyttä pumpulirokkia ja radiopunkkia emoilun sijaan, kiekolle on säädetty kaikkea mahdollisimman paljon ja suurina annoksina. Albumi on kuin karkkikaupan tuhannen ja yhden irtokarkin valikoima - kaikkia haluaa maistaa ja lopulta tulee maha kipeäksi. Folie à Deuxin kuuntelu aiheuttaa tukahduttavan olon. Fall Out Boyn nykypäivän MTV-purkkapop ja pinkeän ympäripyöreä pehmorock pyörittää tehomyllyssä tuhatta ideaa ja oikeasti osuvaa kertsimateriaalia. Tarkka kuuntelu paljastaa sirkuksen ja sateenkaaren värien alta myös biisejä, jotka riisutummassa muodossa tulisivat selkeämmin esille.

Bändin kaksi edellista kiekkoa From Under the Cork Tree ja Infinity On High kelpasivat Jenkeissä miljoonille ja varsinkin Infinity On High oli jo hampaattomaksi hiottu viihderieska. Tuore uutuus yllättää reilun My Chemical Romance-latauksen ansiosta. Ankara säätäminen, paisuttelu, yksityiskohtien tuhlaileva viljely ja pirteä asenne tekevät kuitenkin vaikutuksen. Viisut ahdetaan täyteen kaikkea mahdollista mutta pääasiassa homma toimii - luonnollisesti hittiradioiden asettamissa rajoissa. Bändiltä löytyy jopa Beatles-lainaa. Albumi on kuin Paramore, Avril Lavigne ja The Sounds olisivat hyökänneen Fall Out Boyn treenikämpälle MCR:n The Black Paraden innoittamana. Jos kiekon kaksi ensimmäistä biisiä eivät vakuuta, levy saattaa olla väärissä käsissä. Nimittäin biisirivistön avaava Disloyal Order of Water Buffaloes käyttää kaikki temput heti alkuunsa - haikeutta, purkkapunkkia ja totaalisen persiille potkivaa kertsiosastoa. I Don't Care on vieläkin terävämpi listaohjus, ehkä jo liian ilmiselvä tilaustyö.

Fall Out Boy on tehnyt lähellä täydellisyyttä pyörivän viihdepaketin. Rokkiuskottavuus on sitten jo toinen asia. Bändin viisut luiskahtavat kovin pop'n'polliksi. Välillä ottaa sydämestä, tähänkö ollaan menossa - kuningas mammonalle rähmälleen kumartavaa musiikkia. Sähkökitara on Fall Out Boyn käsissä hampaaton soitin. Albumilla on kuitenkin muutamien todellisten huippusivallusten lisäksi törkeän hittivainuista ja korviin pesiytyvää materiaalia. Omaperäisyydestä ei voi puhua mutta teinimusiikkina albumi on loistava paketti. Kiekkoa voi suositella Idols-tasolta ponnistavan esiteininuorison seuraavaksi albumiostokseksi. Levyllä ei ole yhtään F-sanaa.