Maata meren alla alkaa kuvalla, jossa nuori tummaihoinen neito istuu perisuomalaisesti pilkillä. Suomalainen tämä Ida (Amira Khalifa) kaikissa merkityksissä onkin, vaikkeivät rajoitetulla mielikuvituksella varustetut sitä sisäistäisi. Ida on adoptoitu Suomeen pikkutyttönä. Hän on yksi maailmaa parantavan, vasemmalle kallistuneen Katin (Marja Packalén) projekteista; tai ainakin Ida saattaa näin suutuspäissään ajatella. Ida ei vielä ole pesästä lentänyt, vaan on työtön ompelija tuuliajolla ja taipuvainen masennukseenkin. Jonkin sortin itsenäistymisyrityksenä Ida päättää lähteä reissaamaan Saksaan, kun äidin tuttavan sikäläinen kämppä jää tyhjilleen.

Saksan reissu on seikkailu siinä mielessä kuin vieraassa maassa piipahtaminen kokemattomalle ihmiselle on. Ida solmii parit tuttavuudet, ihastuu paikalliseen, kokee pieniä vastoinkäymisiä. Ennen kaikkea Ida oppii, ettei itseään voi juosta karkuun. Maata meren alla on elämänmakuinen pieni leffa, jossa tämä elämä maistuu siinä määrin, että joku (lue: muijan leffaan väkisin raahaama metsuri) käyttäisi kernaammin sanaa tylsä. Oikea elämä on tylsää, ellei sillä ole suuntaa. Ida on aika tavis, mutta ymmärrettävistä syistä tuntee itsensä erikoiseksi, jolloin suuntaa on kahta hankalampi löytää. Saksassa voi möllöttää siinä missä Suomessakin. Reissussa on tietenkin se hyvä puoli, että eurooppalaisen keskellä Ida tuntee itsensä aidoksi, varautuneeksi suomalaisjuntiksi.

Maata meren alla toimii pitkälti huumorinsa ansiosta. Pikkunäppärät sutkautukset tulevat suurimman osan aikaa luonnollisina karismaattisilta näyttelijöiltä. Muutamina hetkinä yritys on vähän turhan kova, kun Idasta yritetään maalata hupsumpi ja kummallisempi kuva kuin hahmo ansaitsee. Ei läppä oikeassakaan elämässä aina "oikein lähde", mutta vähäinenkin teennäisyys on myrkkyä minulle ja niille sadoille tuhansille miljoonille, jotka ovat allergisia kotimaisille kesäteattereille. Yleisesti ottaen moisista ollaan kiitollisen kaukana. Khalifa tekee herttaista työtä tyttönä, joka ei tiedä vielä mistään mitään, ja Packalén vastaavasti on symppis kokeneena naisena, joka ei tiedä enää mistään mitään. Myös Leena Uotila tekee hupsun roolin yhtenä Idan äidin ystävistä.

Maata meren alla ei ole kummoinen vilkaisu syrjintään ilmiönä, mutta jonkinlainen suvaitsevaisuusspektaakkeli se ainakin yrittää olla. Molemmat miehet joille Ida puhuu ystävälliseen sävyyn Suomessa, ovat homoja, joita häjyt mulkoilevat ikävästi kerran, ehkä jopa kaksi. Matti Ristisen näyttelemä sporttinen sukellusopettaja heittää herjaa suuntautumisestaan läpi elokuvan ja on hahmona onnistunut, mutta en sinänsä ymmärtänyt, miksi herroille on luonnosteltu kokonainen sivujuoni. Tuntuu yleisön aliarvioimiselta, että kaksi vähemmistöä niputetaan samaan pakettiin lähinnä kai siksi, ettei peukku kulu, kun tsemppiä näytetään kahdelle vähemmistölle yhtä aikaa.

Jos Maata meren alla on rasvatonta maito(juoma)a erikoisten ihmisten kuvauksena, ei se kai muuta väitäkään. Äidin ja itseään etsivän tyttären suhde on selkäranka, jonka ympärille on sitten lieveilmiöitä ripoteltu. Lyhyen elokuvan kertoma tarina tuskin voisi yksinkertaisempi olla, mutta taitaapa juuri tämä tehdä siitä liikuttavan. Suomalaisilla on ongelmia sanoa oikeita asioita oikeaan aikaan ja arvostaa sitä mikä elämässä on hyvää; ehkä siksi, että he asuvat ankeissa ympäristöissä, joissa kellon klik klok ei kaiu liikaa ruman seinävaatteen ansiosta. Maata meren alla tavoittaa suomalaisen tunnelman kärjistämättä ankeutta ja korostamalla sitä huumoria, jolla siitä selvitään. Saksassa taablataan eri tavalla lukuunottamatta sitä huonetta, johon Ida vie Suomen mukanaan.

"Ihan kiva" on kaikkien taiteilijoiden eniten kammoksuma tuomio, mutta minkäs teet, kun Lenka Hellstedtin toinen ohjaustyö on "Ihan kiva" oikein kunnolla.