Natsikriitikko voi todistaa olevansa objektiivinen käsittelemällä asiallisesti seitsemän Oscarin holokaustidraamaa. Vastaavasti minulle on annettu ainutkertainen mahdollisuus arvostella elokuva kastemadoista. Vaikka madot olisivatkin allekirjoittaneen mielestä todisteita siitä, että Helvetti on olemassa ja sijaitsee nimenomaan jalkojemme alla, ei objektiivinen herra kriitikko voi rankaista viattomia animaattoreita sen vuoksi, mitä eläimiä leffan pääosissa kekkuloi. Mutta on Discomadot kuitenkin kamalin suomalaisille kankaille koskaan heijastettu tietokoneanimaatio - ellei jopa vastenmielisin tekele koko taidemuodon historiassa - piste.

Kastemadot ovat puistattavia, liikkuvia mällikudoksia, joilla ei ole mitään syytä elää. Mato nimeltä Aaro itse asiassa tietää tämän. Muiden animaatiosankareiden tapaan se tahtoisi olla cool, vaikka hyönteiset vain naureskelevat koko lajille. Onnekkaasti Aaro löytää isän vanhan discolevyn, joka pistää mällikudoksen svengaamaan. Nyt Aaro päättää olla discomato. Bändiin liittyy lihava mato, raivostuttavalla suomenkielisellä äänellä rääkyvä tyttömato, homouttaan häpeävä hevimato (oikeasti) ja vanha mato, jolla on isot syöpäkasvaimet siinä kohdin kun nisäkkäillä on tissit. Vain jälkimmäinen osaa näppäillä ahterillaan soittimia. Muutkin oppivat, kunhan ne hetkeksi vaihtavat ympäristöä, kun paha kalastaja ne kaappaa. Lopulta ne soittavat kykykilpailussa - hurrasin ja huokailin ihastuneena, kun viimeinkin pääsin teatterista ja näin taivaan.

Discomadot on juuri sitä mitä nimestä voi päätellä. Seppo Taalasmaan ja kumppaneiden suomeksi dubbaaman, pienille lapsille suunnatun elokuvan kantava idea on soittaa tunnettuja, englanninkielisiä hittibiisejä, joiden tahtiin alkeelliset animaatiohahmot sitten jammailevat. Biisit ovat hyviä, ei siinä mitään, mutta ne jos unohdetaan, ainoa siedettävä yksityiskohta koko teoksessa on heti alussa nähtävä väkivaltakohtaus, jossa päähenkilö on päästä hengestään. Se on toki omaperäinen yksityiskohta, kuinka matojen venyvä ja paukkuva mällipyrstö taipuu simuloimaan käsivarsia kun matoja oikein tanssittaa. Ei tosin miellyttävä yksityiskohta.

Discomadoille on annettu ihmismäisiä piirteitä: on silmät, suu, vähän vaatetusta, meijerit. Animaatioeläinten inhimillistäminen on onnistunutta esimerkiksi silloin, kun kissojen glamouria arvostava henkilö ihastuu animaatiokoiraan, joka ei kuolaa ja nuuski anuksia. Onnittelut siis tanskalaiselle animaatiostudiolle! Kastematojen inhimillistäminen on onnistunut jopa niin hyvin, etten lopulta enää edes muistanut inhoavani niitä – mieleeni sen sijaan palailivat elokuvat Boxing Helena ja Freaks, joiden rinnalla madot ovat kukkasia! Neliraaja-amputaatio on kutakuinkin viimeinen asia, jota haluan ajatella elokuvissa, tai missään olosuhteissa. Näitä friikkejä tuijotellessa ajatus ei kadonnut mielestä edes silloin, kun tein huomion, että jos joku tekisi elokuvan puhuvista peniksistä, näyttäisivät ne täsmälleen samalta kuin Discomadot pallukoineen ja penisrenkaineen.

Jos Discomadot on taiteellisilta ansioiltaan häväistys, on se teknisenäkin suorituksena sysiruma. En kuitenkaan viettänyt pitkiä aikoja tuijottaen elokuvateatterin lattiaa ulkoisten seikkojen vuoksi. Tarinankerronta on niin puuromaista ja puuromaisena niin vetistä, niukasti suolattua ja paakkuista, ettei elokuvalla ole sen vertaa vetovoimaa, että ennätyksellisen huonoa makua jaksaisi katsella edes oman yleissivistyksensä tähden.

Nuorempana en syöttänyt kilpikonnalleni kastematoja, koska suhtaudun matoihin samalla kunnioituksella kuin moottoripyöräjengeihin. Muistan elävästi sen neitimäisen puistatuksen aallon, kun eräänä päivänä jouduin nostamaan kilpikonnan vadista takaisin terraarioon sen jälkeen, kun kaverini oli sille matoja syöttänyt. Lukija saa päättää itse, kykeninkö arvostelemaan tämän elokuvan objektiivisesti; minä vannon vain sellaista, että kernaammin työnnän pääni kymmeneksi sekunniksi madonsilppu- ja kilpikonnanpaskakeittoon, kuin katson Discomadot uudelleen.