Jessica Rabbitin ja jalkalampun risteytykseltä näyttävä Angelina Jolie näyttelee yksinhuoltajaäiti Christine Collinsia, jonka yhdeksänvuotias poika katoaa Los Angelesissa 1920-luvulla. Kun poika viimein löytyy, päättävät huonosta maineesta kärsivät poliisit tehdä jälleennäkemisestä pr-tempauksen. Christine ei paha kyllä tunnista kersaa omakseen. Nainen yrittää esittää argumentteja äidinvaistosta, kun poliisit taas inttävät, että on aivan luonnollista, ettei äiti pitkän ajan (parin kuukauden) jälkeen tunnista lastaan. Ellei Changeling – Vaihdokas huomauttaisi, että se perustuu tositapahtumiin, olisin takuuvarmasti kävellyt salista siinä vaiheessa, kun poliisin palveluksessa oleva tohtori selittää Christinelle, että sekin on aivan normaalia, että kovaa stressiä kokeneen pojan pituuskasvu on häiriintynyt siinä määrin, että hän on 10 senttiä lyhyempi kuin kadotessaan. Siis voi ***tu. Anteeksi. Mutta oliko tämä vitsi?

Typerältä ja epäuskottavalta tuntuva tarina on typerä ja epäuskottava silloinkin, kun se on tositarina, jonka pohjalta monen Oscarin Clint Eastwood on elokuvan ohjannut. Eastwoodin ja kirjoittaja J. Michael Straczynskin tehtävänä on ollut ottaa uskomaton pala Los Angelesin historiaa, ja muovata siitä hyvällä maulla väkevä, viihdyttävä ja perususkottava draama. Tämän sijaan Changeling on totuus-exploitaatiota: mässäilyä tosielämän järjettömyyksillä. Changeling toki näyttää ja kuulostaa laatudraamalta, kuten Eastwoodin tiimiltä voi odottaa. Mitä tulee sisältöpuoleen, leffa on kiinnostava - kuten on samasta aiheesta luotu Wikipedia-sivukin. Elokuvan tarjoama tarina korruptiosta on ontto luonnostelma, joka ei toimi historiantuntina, ei yleispätevänä vertauskuvana. Täysin erihenkinen tarina siitä, mitä pojalle oikeasti kävi, kerrotaan ontuvasti monologeissa ja takaumissa. Vaisuksi jää myös äidin kärsimysnäytelmä.

Kelataan vähän taakse. Christine siis menettää lapsensa. Poliisi - tukemme ja turvamme - ei tee työtään, tai edes tunnusta naisen arvoa ihmisenä. Kun Christine päättää taistella, suljetaan hänet pöpilään. On hyytävää kuvitella, kuinka suuria tunteita tällainen tapahtumaketju ihmisessä herättelee. Elokuvana Changeling on kuitenkin lähes tunnekylmä. Tunnelma on niin väsähtänyt, negatiivinen ja avoimesti ihmisvihamielinen, että pakolliset ulinat ja naamanvääntelyt näyttäytyvät nekin lähes koomisina.

Miksei tarinaa kerrota aidosti Christinen näkökulmasta? Olisi kiinnostavaa tietää, mitä naisparan päässä tapahtuu, ja esimerkiksi oppia hänestä, no, edes jotain muuta kuin mikä on työpaikka ja missä hän asuu. Eastwoodia tällainen ei kiinnosta. Veteraaniohjaaja yrittää puristaa polveilevan kokonaisuuden valkokankaalle samankaltaisella tyylillä kuin draamansa Million Dollar Babyn. Tässä on semmoinen probleema, että Million Dollar Baby on hyvin pieni kertomus, johon hiljaisuus, hitaus ja kurjuuden maksimointi kuuluvat oleellisesti. Changeling vuoroin hidastelee tunnelmoiden ja vuoroin pistää jonkun hahmon räpättämään tuhat asiaa monologissa, koska Eastwood tahtoo tehdä ensimmäistä, minkä vuoksi kokonaisuus ei toimi ilman jälkimmäisiä. Ja sitäpaitsi: Baby kertoi vastapainoksi kauniista ystävyydestä, toisin kuin masentava Changeling, jossa Christine ei vuorovaikuta säännöllisesti yhdenkään hahmon kanssa.

Jos langanlaihan Jolien huulet tuntuvatkin vievän puoli päätä, on näyttelijättären suoritus varsin oiva. Myös John Malkovich tekee parhaansa elokuvan varsinaisena sankarina, eli korruptiota vastustavana pastorina, joka on täysin yksiulotteinen yhden tempun poni, kuten kaikki. Mitä enemmän hahmoja yhtälöön lisätään, sitä vahvemmin pahvi heissä maistuu. Elokuva ei tee selväksi, ovatko tietyt kytät ja esimerkiksi se kymmenen sentin tohtori täydellisen moraalittomia sosiopaatteja, vaiko vaihtoehtoisesti jumalattoman tyhmiä reppanoita, mutta pahoja he ovat ja mitäpä he muilla "luonteenpiirteillä" tekisivätkään.

78-vuotias Eastwood on siinä määrin sielukas elokuvataiteilija, että hänen seuraavan ohjaustyönsä Gran Torinon pelkkä traileri liikutti minua kylmien väreiden arvoisesti - tyylipuhtaasti sieluton Changeling lienee siis rehellinen epäonnistuminen. Todellinen taiteilija ei jää eläkkeelle. Hatunnosto sille.