Kymmenen vuotta laatuleffan Häjyt jälkeen Suomen Jerry Bruckheimer Markus Selin on tuottanut Suomen Michael Bayn Aleksi Mäkelän ohjaaman rikosdraaman Rööperi, jossa myös nähdään tuttuja kasvoja. Rööperissä eli Helsingin pahamaineisessa kaupunginosassa on tapahtunut kaikenlaista elokuvan arvoista. Varsinainen henkilökuva historiallisista rikollisista Rööperi ei ole, vaikka äkkinäinen saattaa muuta luulla, kun leffa kerran käyttäytyy suomalaisten elämänkertafilmien tavoin. Seuraamme usean paatuneen rosvo-rööperiläisen vaiheita 60-luvulta 70-luvun loppuun. Kohtauksia on pinottu peräkkäin sen verran ylimalkaisesti, että kokonaisuus on lähempänä saippuaoopperaa kuin Kummisetää tai edes Häjyjä.

Päähenkilöitä ovat Samuli Edelmannin, Peter Franzénin ja Kari Hietalahden näyttelemät Tomppa, Krisu ja Kari, jotka ovat "rehellisiä kelmejä" suomalaiseen makuun. Apinat ja gorillat eivät herrasmiesrikollisista ole kuulleetkaan, mutta minkäs eläin luonnolleen voi? Syyksi ammatinvalinnalle ja turpiinveto-filosofialle tarjotaan isätöntä lapsuutta ja muuta nyyhkyä. Jos raukkaparat kantavatkin kaunaa elämälle yleensä, eivät he kaveria jätä eivätkä äpäriä hylkää. Hemmot lyövät leffan alussa rahoiksi pimeällä viinalla, ja tämähän nyt on rikoksena niin pieni ja sievä, ettei Juha Veijosen näyttelemä rento poliisikaan pistä poikia liian koville. Jotta varmasti pitäisimme jannuista, on leffassa kontrastiksi lajitelma tusinakonnia ja psykopaatteja, joiden rinnalla ystävämme ovat reiluja jätkiä ja moniulotteisia hahmoja.

Rööperi olisi kiva leffa, ellei se yrittäisi liikaa ja olisi niin pirun pitkäveteinen näin tehdessään. Olisi kelpo idea tehdä juuriaan myöten suomalainen tragikomedia hölmöistä rikollisista, jotka yrittävät pärjätä hullussa maailmassa. Rööperi alkaa kännissä perkelettä örisevään kansaan vetoavana alaviritteisenä farssina. Huumori on fiksu keino vetää katsoja tunnetasolla mukaan tapahtumiin ennen todellista draamaa, mutta Rööperi ei ansaitse oikeutta vaihtaa ryppyotsaiselle vaihteelle. Jos saippuaoopperavertaus olikin kärjistetty, tuo Rööperi usein mieleen Mäkelän hauskat ja rennot kökköleffat Matti ja Pahat Pojat. Kun häjymäisiä tunnelmia tavoitellaan nykäsmäisin keinoin, jäädään kummankin leffan tunnelmasta askel tai pari jälkeen.

Meneillään on liikaa asioita, eikä mihinkään sen vertaa keskitytä, että jokin tuntuisi merkitykselliseltä. Isoin virhe on lukita kamera Edelmannin hahmoon. Edelmann itse on vakuuttava ja viihdyttävä kuten useimmat muutkin näyttelijät kertakaikkiaan kamalaa Jasper Pääkköstä lukuun ottamatta. Kuitenkin samaan aikaan Franzén tekee aidosti monipuolista ja tunteisiin vetoavaa työtä roolissa, joka tämän sallii. Useiden sivuhenkilöiden pyörittäessä rikollisliigaa kameran ulottumattomissa, seuraamme lähinnä sitä, kuinka Edelmann huokailee taistellessaan pornokauppabisneksensä ja rasittavan blondinsa kanssa. Tekijät eivät tunnu pitävän nimeä "Rööperi" velvollisuutena maalata suurempia totuuksia kaupunginosan historiasta ja kulttuurista, vaan lupana pysytellä sen rajojen sisällä, vaikka tarina veisi toisaalle.

Rainaan on saatu sisällytettyä useampikin perinteinen rikollisen urakehitys. Odottamatonta on lähinnä se, kuinka lyhyeksi jää vaihe, jossa ryysyistä rikkauksiin ponnistaneilla pahoilla pojilla pyyhkii hyvin. Se tavoitetaan turhankin kouriintuntuvasti, miten ankeaa (ja pitkäveteistä) elämä voi olla, kun pahat teot ajavat tekijänsä selkä seinää vasten. Jos Rööperi siis edes tietää, mitä se yrittää tavoittaa. Loppuvaiheen alleviivaavin kohtaus on kuvattu kuin kyseessä olisi ylväs, tunteellinen lopetus mahtipontiselle rikossaagalle, vaikkei kohtausta ole alustettu mitenkään ja vaikkei siinä ole sen enempää ideaa, kuin että se on nopea tapa päästä eroon yhdestä sivujuonesta.

Suurin osa ongelmista tuntuisi olevan käsikirjoituksessa. Mäkelä kykenee ohjaamaan tiivistunnelmaisia ja jopa kauniita kohtauksia silloin, kun reseptin otsikko on joku muu kuin "pari minuuttia möllistelyä" tai "irrallinen sketsi".