Chinese Democracyn odotus paisui vuosien aikana jo epätoivoisiin mittasuhteisiin. Odotusten määrää ja kritiikin kylmää kättä ei voi sanoin kuvata. Ensimmäisenä kommenttina voi todeta helpotuksen siitä, albumi on ulkona. Lisäksi rieska kuulostaa paikoin aidolta Guns N' Roses-albumilta. Chinese Democracy on Axl Rosen käsitys demokratiasta, eli mies on ainoana alkuperäisjäsenenä tehnyt albumin omien tavoitteidensa mukaan. Luonnollisesti Gunnari-formaatti asettaa tiettyjä raja-arvoja, allekirjoittaneen kommenttina Axl Rosen olisi ehdottomasti kannattanut pukata kiekko markkinoille ilman Gunnari-rasitteita. Chinese Democracy kuulostaa tuoreelta, päivitetyltä Gunnarilta. Albumin tekoprosessin venyminen kuuluu myös lopputuloksesta - vaikka sovitukset ovat muuttuneet matkan varrella, levyn materiaali tuntuu kaikuvan ainakin parilta vuosikymmeneltä. Asian huomaa varsinkin päämiehen äänessä, mies kuulostaa monelta mutta aina omalta itseltään. Rieskan kiinnostavuutta syö vaaran tunnun katoaminen, balladiosaston vahva edustus ja hienoinen sirpalemaisuus. Viisuja on 14 ja viiden minuutin rajapyykki ohitetaan liian monessa siivussa. Paketin laihduttaminen olisi tuottanut terävämmän lopputuloksen.

Albumi alkaa neljällä tyylipuhtaalla Gunnari-siivulla. Levottomasti laukkaava ja käynnistysvaikeuksista kärsivä nimibiisi saa jatkoa Shackler's Revenge-viisun päällekäyvästä ulkomuodosta - albumin tiukinta turpapusua. Better lainaa 2000-luvun temppuja, teräväksi säädetty rutistus on riittävän yksinkertainen ja tyly. Street Of Dreams kuulostaa vahvasti Use Your Illusion -albumien voimaballadeilta - Axl Rosen ääni on varsinainen aikakone. If The World rikkoo lähes täydellisen tunnelman - viisu muistuttaa mahdollisimman vähän tuttua Gunnari-soundia. Biisi lainaa temppuja R'n'B:n suunnalta, flamenco-skeba luo tunnelmaa ja rumpuloopit sekä tuunattu kitarasoundi tekevät kappaleesta haastavan. Scraped on päivitettyä 2000-luvun Gunnari-rutistusta - ei liian siistiä, mutta turhan metallista. Riad N' The Bedouins kokeilee jos jonkinlaista studiojippoa, mutta biisi on kuitenkin tukeva potku persiille. Axl onnistuu kuulostamaan jopa Zeppelin-hemmo Robert Plantilta. Madagascar siirtyy leffasoundtrack-tunnelmiin, kovin siistiksi säädetyssä biisissä olisi ainesta jopa Bond-tunnariksi. Prostitute lopettaa albumin mietteliäissä ja alavireisissä tunnelmissa, mutta viisussa on kiehtovaa ja kyykyttävää koukkua.

Slashin kitaran puute on suuri miinus. Kitarasoundi on paikoin vahvasti "käsiteltyä" ja sooloissa on temppuilun makua. Chinese Democracy asettuu hieman kankeasti Gunnari-levyjen rivistöön. Rieskan mieltää Axl Rosen soolokiekoksi ja sellaisena albumi on hyvä. Työtuntien järjetön määrä menee ylituottamisen puolelle mutta viisuja ei ole pyöritetty hengiltä. Varsinkin slovariosasto kuormitetaan turhan sokerisella arsenaalilla. Kukaan ei voi kuitenkaan syyttää Axl Rosen jämähtäneen 80-luvulle, soundeissa on yritystä enemmän kuin monen fanin mielenterveys sietää. Mikä tärkeintä, albumille on löytynyt nippu toimivia viisuja. Allekirjoittanut antaisi Chinese Democracylle puoli pistettä reilumman potin ilman Gunnarikytkentöjä. Tai puhutaan edes Guns N' Roses 2.0 -kokoonpanosta.