Miten vähän tarinaa Star Wars kehtaa kertoa? Jos tämä olisi videoarvostelu, vastaisin imitoimalla piirroselokuvan mulkosilmäistä kanaa, joka kirkaisee kuristettaessa.

The Mandalorian eli Din Djarin on äärimmäisen tylsä hahmo, jonka tv-sarja harrasti satunnaisia juonia. Muutamat viihdyttivät muuttujien kuten vierailijoiden vuoksi. Tv-sarja lakkasi luomasta muistijälkiä, kun hahmonkehityksen rippeetkin kumottiin, mutta - ja siksi - oletin, että leffa onnistuu säheltämään kokoon pinnallista kivaa. Väärin.

Saaga tuntuu kulkevan takaperin. Jedin paluu on tapahtunut. Viittaukset galaksin tilaan löyhästi muistuttavat, ettei hyvillä Star Warseilla ollut väliä: Imperiumi ja Palpatine palaavat pian. Din on vähäenerginen, kastroitu, 90-luvun tietokoneäänellä artikuloiva uskonnollinen hihhuli, joka suostui ottamaan kypärän pois hyvästelläkseen vauva-Yodan, mutta vauva-Yoda tuli maitojunalla takaisin, joten Din liimasi potan päähänsä. Kun leffa alkaa, Din saa takaisin myös tuhoutuneen aluksensa. Kun Din jäljittää satunnaisia sotarikollisia, se varmasti kytkeytyy Imperiumin seuraavaan vastaiskuun? Ei.

Tarinan ainoa pointti on se, että Din suorittaa tehtäviä. Jos hän suorittaa tehtävän liian rajusti tai inhimillisesti, hän joutuu seuraavaksi suorittamaan tehtävän.

Yleensä laimeasta "leffa on kuin videopeli" -vertauksesta voi tehdä niin syvällisen kuin jaksaa. Leffa on kuin iltapäivä, jona keskityt pelin sivutehtäviin. Ne voisivat olla hiippailua, mutta päällä on easy mode, joten Din toistuvasti kävelee päin armeijaa, vaikka ehdit odottaa käsikirjoitusta. Tehtävänannot ovat lähellä 10-20 vuotta vanhojen pelien pönötystä yleisesti ja eritoten ajatellen ääninäyttelemistä ja harvinaisempaa "aitoa näyttelemistä" kuten Sigourney Weaverin suppeaa osuutta. Jos tämä olisi peli, vaikeustason vaihtaminen parantaisi tarinaa, ja jos löytäisit isomman pyssyn kentästä 3, olisi hahmonkehitystäkin.

Osa toiminnasta ja keijupölytyksestä on näyttävää, osa ei. IMAX-spedejen ehdoilla tehty kuvasuhdekikkailu iski hermooni muistuttamalla aika ajoin, että telkkarini onkin puolet isompi. Sekä sotakoneiden että loputtomien hirviöiden fysiikassa on epämääräisyyksiä, koska perinteisestä Disneyn ökybudjetista pudotettiin 100 miljoonaa taalaa pois. On vaiheita leffahistoriassa, joissa vauva-Yodan kaltainen retronukke ilahduttaa, mutta sitä on jo katseltu. Se lähinnä muistuttaa silmälle, että animaatio-olennot on valaistu virheellisesti ja että niiltä uupuu massaa. Yksi keskeisistä hahmoista on Jabba the Huttin poika, joka näyttää vuoden 1997 animaatio-Jabbalta. Sain takaumia myös merieläinmuseon kuivaneista elukoista, joista päätellen museon omistaa Norman Bates.

Konseptitaideporukka osaa asioita, eikä leffa ole halpis. Ainoa merkityksellinen vika kuvastossa on merkityksellisyyden puute. Millään ei ole mitään väliä teoriassakaan. Gladiaattorimatsi Star Warsin shakkipelistä tuttuja olentoja vastaan on täsmälleen yhtä jännittävää tosifanien palvelemista kuin olisi se, jos keskiaikadraamassa ritari ratsastaisi kaksi metriä eteenpäin ja pysähtyisi tekemään 90 asteen käännöksen, ennen kuin hän ratsastaa metrin vasemmalle.

Jabban poika on jättietana eli logistinen haaste. Mitä pidempään hänet pidetään mukana, sitä luovempi leffan pitää olla, joten bonusta tulee siitä, että tovi häntä katsellaan. Vauva-Yodan laajin osio on tympeän joutava osana elokuvaa, mutta asiayhteydestä irrotettuna sekin edustaa kohtalaisen eksoottista olento-... materiaalia. Pienenä esimerkkinä laahaavuudesta on mainittava se, että Jabban poika sanoo aluksi kahdella eri tavalla olevansa muuten Jabban poika, ja sitten seuraavassa kohtauksessaan hän sanoo samat kaksi asiaa uudestaan - lämmittelyksi. Haukottelin jo ensimmäisen vartin sisällä.