Nuorempi polvi perinteisesti pitää vanhempaa polvea kokoelmana museoon kuuluvia fossiileja. Jos nykyään potuttaa, ettei mamma eikä pappa tajuu, että CS on urheilulaji ja lol sana, mitä luulet että ajattelivat aikanaan ne saksalaiset nuoret, joiden vanhemmat teurastivat miljoonia juutalaisia ja haaveilivat maailmanherruudesta, buhuhahaa? Se tarkoittaa jotain, jos nuoriso julistaa olevansa äärimmäisen vasemmalla, edellisen sukupolven oltua äärimmäisen oikealla. 70-luvulla Saksassa vaikuttaneet vasemmistoterroristit laskettiin kymmenissä, mutta heidän aatettaan kannattivat miljoonat.

Baader Meinhof Komplex ratkaisee fiksusti sen ongelman, että tositapahtumia harvemmin voi tiivistää turvallisen kaavamaiseksi tarinaksi. Vahva teema on löytynyt ja hyvällä maulla kärjistäen se on saatu taivutettua sanomaksi ilman saarnan makua. Alkupuolella tehdään hyvin selväksi, kuinka helppoa 70-luvun Saksassa oli olla vasemmalla ja vihainen. Yhdysvallat teki sitä mitä tänäkin päivänä ja synkän historian Saksa avusti. Poliisien pamputettua suhteellisen hillityt mielenosoittajat henkihieveriin, vanhat kurttuiset poliitikot vierittivät syyn mielenosoittajien niskoille. Missä yhteydessä puhua käsitteestä poliisivaltio, jos ei tässä? Ahdistavan kouriintuntuva tunnelma haastaa katsojan ajattelemaan: jos kritiikki valtiovaltaa kohtaan olisi toteutettu pommein Natsi-Saksan syntyvaiheissa, olisiko sekin ollut väärin?

Vahvasti aatteellinen toimittaja Ulrike Meinhof (Martina Gedeck) sotkeutuu yhä vahvemmin rokkitähtimäisen öykkärin Andreas Baaderin (Moritz Bleibtreu) ja kumppaneiden puuhiin. Fiktion maailmassa kapinalliset ovat kirkasotsaisia Luke Skywalkereita, kun Baader Meinhof Komplex taas muistuttaa, minkälaiset ihmiset äärimmäisistä aatteista innostuvat. Kun yksi uskoo asiaan aidosti, on valmis ryhtymään marttyyriksi ja perustelee pahimmatkin tekonsa hyvillä tarkoituksilla, vaikuttaa vierustoveri lähinnä sosiopaatilta, jonka elämänfilosofia tiivistyy sanoihin Grand Theft Auto. Lukuisten intensiivisten väkivallanpurkausten välillä terroristit puhuvat keskenään paskaa ja yrittävät todistella olevansa moderneja ihmisiä örveltämällä perse paljaana arabisissien koulutusleirilläkin. Psykoanalyysia yhdestäkään hahmosta ei tarjota, mutta tämä on enimmäkseen hyvä asia: elokuva kertoo "Baader-Meinhof-kompleksista", ei yksilöistä. Kolmannessa vaiheessa uskosta vallankumouksen mahdollisuuteen ei ole jälkeäkään. Aatteesta on tullut henkilökultti. Ihmisiä kidnapaan ja tapetaan vain siksi, että he ovat vastapuolella ja omat toverit pitäisi saada putkasta pois, tai kostettua.

Baader Meinhof Komplex dokumentoi laajaa tapahtumasarjaa, mutta olisi yhtä pätevää katsottavaa, vaikka kyseessä olisi puhdasta fiktiota. Tapahtumista on sitä vaikeampi pysyä kärryillä mitä vähemmän niistä entuudestaan tietää ja seurattavia hahmoja on enemmän kuin omaankaan työmuistiini mahtui, mutta harvassa ovat ne kohtaukset, joiden merkitys ei olisi katselukokemuksen itsensä kannalta selvä. Mainitsin kolme vaihetta, joiden erot ovat kärjistettyjä: yhdestä vaiheesta ei kuitenkaan loikata toiseen, vaan eteneminen on täysin saumatonta kuten oikeassakin elämässä. Kahden ja puolen tunnin elokuva on se tuttu helvettiin vievä tie, joka on hyvillä aikeilla kivetty.

Muutama kohtaus voisi olla lyhyempikin loppuvaiheessa, vaikka toisaalta pieni taiteellinen jaarittelu on perusteltua huomioiden, että elokuva noudattaa samaa rytmiä kuin tapahtumansa. Äärimmäinen aate ei voi hiipua niin töksähtäen, kuin se mahdollisesti alkaa. Terroristien alkuperäisen ydinryhmän ollessa uransa huipulla, elokuva toimii kuin parhainkin jännäri, vaikkei yhtäkään osapuolta voi kannustaa. Kohtaukset ovat hyvin lyhyitä ja napakoita: monet tärkeänkin tuntuiset tapahtumat jätetään näyttämättä eteenpäin porhallettaessa. Montaaseja käytetään erityisen ihailtavasti maalaamaan kokonaiskuvaa siitä, kuinka suuria ja monimutkaisia ovat tapahtumat ja yleensäkin maailma.