Laura Bono saavutti Suomessakin näkyvyyttä vuonna 2005 julkaistulla devyyttialbumillaan. Medianäkyvyyttä auttoi esiintyminen Big Brotherissa ja levyn Suomi-versiossa mukana ollut Tomi Metsäketo. Laura nousi tähteyteen laulukilpailun ansiosta ja Suomessahan rakastetaan laulukilpailuvoittajia. Lauran debyytti oli kevyesti soljuvaa ja hyvin sulavaa poppista kevyin rokkimaustein - Zuccheron ja Laura Pausinin tyyliin. Kakkosalbumi ei riko illuusiota. Che Gusto Amaro-viisussa on reilummin rokkihenkeä mutta muuten ympäripyöreä kaunistelu on homman nimenä.

Lauran äänestä on moneksi, viettelevän kissamainen mutta samalla herkkä ja tarvittaessa rokkipoljentokin onnistuisi muikeasti. Ikävä kyllä Lauralle ei ole suotu rokkihetkiä, nuori nainen on valjastettu sokeripoppiksen kiiltokuvatytöksi. Monessa käänteessä toivoo räväkän skeban tekevän edes hätäisen visiitin, Lauran äänessä menetetään käheän vakuuttava rokkihengetär. Pahinta huttua tarjoavat Tutto Va Cosi ja Eh Eh-tyyliset mitättömyydet, joista ei löydy henkeä ja ilmettä edes puolikkaan biisin vertaa.

Lauran albumi ei suinkaan ole huono. Kevyemmän otteen ja Zucchero-tyylisen sokerisemman materiaalin ystäville albumi on namia. Pelkästään Lauran äänen vuoksi kiekkoa kuuntelee useammin kuin kerran. Tasalaatuinen kiekko kärsii rohkeuden ja näyttämisen halun puutteesta. Albumin nimibiisin kaltaista tarttuvuutta kaipaisi muultakin materiaalilta. Kuuma kissa saisi nousta pienkerrostalon katolta pilvenpiirtäjien suuntaan - ja sieltä räväkästi laskuvarjolla alas.